Uskonkappaleita ei voi erottaa toisistaan

keskiviikko, 09 toukokuu 2007 @ 17:01
Kirjoittaja: de Muerto

Luterilaisessa dogmatiikassa uskoa on totuttu jäsentämään kolmen uskonkappaleen kautta. Nämä ovat hyviä apukäsitteitä, mutta puhtaaksiviljeltynä tällainen erottelu saattaa sisältää riskejä. Oikein ymmärrettäessä uskonkappaleet tukevat toinen toistaan.

Johdanto

Kristillinen oppi on kaikkein perustavimmalla tavallaan ilmaistu vanhan kirkon uskontunnustuksissa: Athanasioksen uskontunnustuksessa, Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa ja ns. apostolisessa uskontunnustuksessa. Näistä Athanasioksen uskontunnustuksella on pituutensa tähden vain vähän käyttöä arkipäivän julistuksessa, ja se on lisäksi luonteeltaan aivan erityisesti areiolaisuutta vastaan suunnattu tunnustus. Sitä vastoin nikealainen ja apostolinen uskontunnustus ovat erottamaton osa luterilaista liturgiaa ja siten uskomme keskuksessa.

Näiden uskontunnustusten – varsinkin nikealaisen – tarkoituksena on erityisesti tuoda esiin usko kolminaiseen Jumalaan – Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Osin tästä syystä ne onkin jäsennetty kolmeen pääkappaleeseen. Ensimmäinen uskonkappale lausuu julki uskon Isään kaikkivaltiaaseen, maailman luojaan. Toinen kappale ilmaisee uskomme Jeesukseen Kristukseen – hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Kolmas uskonkappale lausuu julki uskomme Pyhään Henkeen ja hänen vaikutuksiinsa, erityisesti kirkkoon ja sakramentteihin.

On ymmärrettävä, että kristillisen uskon voi esittää toisenlaisellakin tavalla. Sittemmin systemaattisia teologioita ei ole rakennettu puhtaasti tämän mallin mukaisesti. Kuitenkin näistä vanhojen kirkkojen uskontunnustuksista on teologiseen käsitteistöön omaksuttu termit ensimmäinen, toinen ja kolmas uskonkappale tai uskonkohta. Näillä siis viitataan uskontunnustuksessa lausuttuihin jaksoihin, tai luterilaisen kirkon katekismuksessa oleviin päälukuihin.

Tämän käsitteistön kautta on opittu puhumaan niin sanotusta toisesta uskonkappaleesta, tarkoittaen tällä Kristukseen liittyvää oppia ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Samalla tavalla puhutaan ”kolmannesta uskonkappaleesta” tai ”ensimmäisestä uskonkappaleesta” liittyen joko pyhitykseen ja seurakuntaelämään, tai sitten luomiseen.

Nipotusta kolminaisuusopista käsin:

Käsitteistönä nämä termit varmasti helpottavat teologista keskustelua. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoitetaan, jos sanotaan: ”hänen julistuksessaan ensimmäinen uskonkohta unohtuu.” Tällöin tarkoitettaisiin sellaista julistajaa, joka ei anna luomistyölle arvoa, vaan muodostaa teologiansa yksinomaan synti-armahdus –akselin ympärille.

Kuitenkin tällaisten termien äärellä tulisi muistaa, että ne ovat vain aputermejä. Varhaisen kirkon dogminmuodostus ei lausunut mitään eksplisiittistä eroa uskontunnustuksen eri osioiden välillä. Siten uskontunnustuksen rytmittäminen kolmeen jaksoon on esitystekninen seikka – se ei tarkoita sitä, että kristillinen usko itsessään olisi jaettavissa kolmeen toisistaan irrallaan olevaan asiaan.

Lisäksi on nipotettava kolminaisuusopillisesta vääristymisen mahdollisuudesta joka tällaiseen käsitteistöön liittyy. Jos unohdetaan, että kyse on apukäsitteistä, voi helposti alkaa kehittymään asenne, jossa vanha käsitys perikoreesista ja appropriaatiosta unohdetaan. Perikoreesin mukaan kolminaisuuden persoonat ”läpäisevät toisensa”. He ovat persoonina erotettavissa, mutta olemukseltaan yhtä. Lopulta persoonat eroavat toisistaan vain syntytapansa suhteen: poika syntyy Isästä ja lähettää Hengen, Henki lähtee Isästä ja Pojasta, Isä lähettää Hengen ja synnyttää Pojan. Näiden lisäksi mitään perustavaa eroa ei persoonien välille tule muodostaa.

Appropriaatiossa todetaan, että kaikki, mitä Jumala tekee, on persoonille yhteistä. Siten kaikki persoonat ovat läsnä Jumalan toiminnassa. Kun Pyhä Henki toimii, hän ei koskaan toimi yksin, vaan Hän kutsuu ihmisiä Kristuksen kautta Isän yhteyteen. Kun Isä luo, hän ei luo yksin, vaan luo Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Raamatussa tämä yhteys tulee hienolla tavalla näkyviin Jeesuksen kasteessa, jossa Henki laskeutuu Pojan päälle Isän lausuessa vakuutuksensa taivaasta.

Voidaan sanoa, että jokin tietty teko (esim. luominen) olisi erityisellä tavalla jonkin persoonan ”ominta” tekoa, mutta kuitenkin on muistettava että kaikki persoonat ovat kaikessa läsnä.

Tämän tähden voi olla ongelmallista, jos liiaksi korostetaan jakoa kolmeen uskonkappaleeseen. Koska uskontunnustuksen opinkappaleissa lausutaan rinnakkain usko kolminaisuuteen ja muihin uskon asioihin (luominen, lunastus, pyhitys) on nämä pidettävä tiiviisti yhdessä. Jos lunastusta ja pyhitystä aletaan erottamaan toisistaan vedoten uskontunnustuksen rakenteeseen tai katekismuksen kolmijakoon, on tässä teoriassa vaarana syntyä tilanne, jossa myös persoonia aletaan vetämään erilleen toisistaan, tai vähintään aletaan ajatella, että tietty Jumalan teko (luominen/lunastus/pyhitys) kuuluisi vain jollekin tietylle persoonalle.

Siten, jos puhutaan ylistävään sävyyn ”Kristus-keskeisyydestä”, on tämä ymmärrettävä siten, että Kristuksen ainutlaatuisuutta korostetaan vastakohtana tämän maailman uskonnoille. Jos taas Kristusta korostetaan vastakohtana Isälle tai Pyhälle Hengelle, ei tästä seuraa mitään hyvää. Samoin sovituksen korostaminen vastakohtana lakihenkisyydelle on hyvää ja oikein, mutta sen korostaminen vastakohtana luomisuskolle tai pyhitykselle on väärin. Kaikki edelliset tunnustetaan samassa uskontunnustuksessa yhtäläisesti – olisi mielivaltaista nostaa joitain yli muiden.

Kun nämä asiat muistetaan, voidaan varmastikin turvallisin mielin jatkaa apukäsitteiden ”ensimmäinen, toinen ja kolmas uskonkappale” käyttöä.

Uskonkappaleet tukevat toinen toistaan

Toisinaan esiintyy pelko, että yhden uskonkappaleen korostaminen johtaa (väistämättä?) uskon vääristymiseen. Ollakseen totta, tämä huoli pitäisi oikeastaan muotoilla hieman toisin: yhden uskonkappaleen unohtaminen tai laiminlyöminen johtaa uskon vääristymään. Jos julistuksessa sivuutetaan luominen, lunastus tai Jumalan pyhittävä työ, johtaa tämä väistämättä jonkintasoiseen uskonelämän yksipuolistumiseen ja rampautumiseen.

Kuitenkaan ei mielestäni voida sanoa, että jonkin uskonkappaleen korostaminen aiheuttaisi tätä vaaraa – kunhan julistus on oikeaa. Tämä johtuu siitä, että kukin uskonkappale – ainakin laajemmassa merkityksessään ymmärrettynä – ohjaa toisten uskonkappaleiden ymmärtämiseen. Esimerkiksi ensimmäiseen uskonkappaleeseen luetaan useimmiten tässä keskustelussa luomisen lisäksi myös laki. Kun lakia julistetaan oikein, ei se millään muotoa ole viemässä huomiota pois lunastuksesta, vaan pikemminkin suuntaa kuulijan mielen siihen. Lain yhtenä käyttönä luterilaisuudessa onkin perinteisesti nähty sen kyky ”ajaa Kristuksen luokse” – eli pakottaa ihmisen ymmärtämään oman syntisyytensä ja armon tarpeensa.

Silloin kun on kyse lakihenkisyydestä, ei itse asiassa olla syyllistytty lain korostamiseen, vaan sen julistamiseen väärällä tavalla. Lakihenkisyyttä ei voida tunnistaa niin helposti, että vain laskettaisiin lain julistamisen prosentuaalinen osuus käytetyistä sanoista. Yksikin lause, jossa lain noudattaminen on esitetty pelastuksen ehtona, riittää tekemään julistuksesta lakihenkistä – vaikkei koko teemaa käsiteltäisi kuin tämän yhden lauseen verran. Tästä ymmärrämme siis, että kyse ei ole niinkään siitä kuinka paljon sanotaan, vaan siitä, miten sanotaan.

Siksipä helluntailaisten suhteen ongelma ei ole siinä, että he julistavat paljon Pyhästä Hengestä, vaan siinä, että he julistavat osittain väärin sen, minkä julistavat.

Summa summarum:

”Ensimmäinen uskonkappale”, eli opetus Jumalan luomistyöstä, kaitselmuksesta, laista yms. tukee toista uskonkappaletta opettamalla ihmisen olevan iankaikkinen sielu, joka on tarkoitettu Jumalan yhteyteen, mutta että tämä yhteys on särkynyt synnin tähden, jonka laki hyvin paljastaa. Siten ensimmäinen uskonkappale ohjaa kristityn vahvasti toisen uskonkappaleen äärelle.

”Toinen uskonkappale” eli opetus Jumalan suorittamasta pelastuksesta Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa paljastaa ratkaisun synnin ongelmaan. Se opettaa, että Jumala on jo valmistanut sovituksen ja vanhurskauden ihmisen pelastukseksi. Toinen uskonkappale ei kuitenkaan lausu vielä mitään siitä millä tavoin tämä pelastuminen tulee ihmisen osaksi – ja näin se ohjaa kolmannen uskonkappaleen äärelle.

”Kolmas uskonkappale” eli opetus Jumalan sanasta ja sakramenteista, kirkosta, syntien anteeksiantamisesta ja iankaikkisesta elämästä kaiken edellisen kokoon. Kolmannessa uskonkappaleessa kuvataan tavat, joilla Jumalan pelastava työ tässä maailmassa toteutuu, ja lisäksi paljastetaan mihin tuo pelastava lopulta työ tähtää: iankaikkiseen elämään. Kolmas uskonkappale sisältää uskon tulevaan, uuteen luomakuntaan, ja Jumalan luomistyön lopulliseen ennalleen palauttamiseen – tällä tavoin kolmas uskonkohta itse asiassa ohjaa ensimmäisen uskonkappaleen syvällisempään ymmärtämiseen. Näin se palauttaa näkökulman jälleen siihen, mistä kaikki lähti – ja näin uskonkappaleet muodostavat janan sijasta kehän jossa kaikki tukevat toisiaan.

Tämä on tietyllä tavalla ”pelastushistoriallinen tapa” hahmottaa uskonkappaleiden järjestys. Voimme kuitenkin halutessamme myös kulkea kappaleet vastakkaiseen suuntaan, tällä kertaa tutkien vaikutuksia.

Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustetut sana ja sakramentit, sekä niitä esillä pitävä kirkko, kohtaavat ja haastavat epäuskoisen ihmisen. Tämän vaikutuksesta syntyy synnin hätä ja kääntymisen tarpeellisuus. Näin kolmas uskonkappale ohjaa ihmistä uskomaan toiseen.

Toinen uskonkappale julistaa täytettyä työtä Kristuksessa – kaikki synnit on saatu anteeksi Hänen sovitustyönsä tähden. Näin uskova ymmärtää, että Kristus kuoli, jotta ihmisille aukeaisi uudelleen yhteys Isään – yhteys, joka synnin tähden oli poikki. Hän käsittää olevansa Jumalan rakas lapsi – ja näin toinen uskonkappale vaikuttaa uuden, syvällisemmän tavan ymmärtää ensimmäistä. Ymmärtäessään luomistyön mittaamattoman arvon ja Jumalan rakkauden jokaista ihmistä kohtaan, kristityssä syttyy halu kertoa tästä sanomasta eteenpäin – ja näin hän palautuu kolmannen uskonkappaleen harjoittamiseen, ja kehä on jälleen ehjä.

Tällä tavoin voidaan huomata, että uskonkappaleet eivät ole toisistaan erotettavissa, eivätkä myöskään kilpaile toistensa kanssa. Jos niitä opetetaan oikein, ne tukevat toisiaan ja tekevät koko uskon kokonaisuudesta ehjän.

Luther vertasi uskonoppia kultaiseen sormukseen – jos sormuksesta ottaa pienimmänkin palan pois, se lakkaa olemasta kokonainen. Erottelu ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen uskonkappaleeseen on apukäsitteen tasolla mahdollinen, mutta on muistettava, että oppi ja usko ovat yksi orgaaninen kokonaisuus, josta ei voida lähteä poistamaan joitain osia kuvitellen, että jäljelle jääneet pysyisivät saksimisen jälkeen ennallaan. Dogmihistoria esimerkeillään tukee Lutherin käsitystä: yhdessä asiassa syntynyt vääristymä leviää helposti muihinkin asioihin.

Erityisesti kolmannesta uskonkappaleesta:

Viime aikoina on silloin tällöin syytetty niin sanottua ”korkeakirkollisuutta” (englantilaisesta maailmasta lainattu termi joka ei kovin hyvin istu suomalaiseen kontekstiin, mutta lienee riittävä tällä haavaa.) siitä, että korostamalla kolmanteen uskonkappaleeseen liittyviä asioita se häivyttää lunastuksen merkityksen ja toisen uskonkappaleen asiat.

Edellä jo totesinkin, että yhdenkään uskonkappaleen esillä pitäminen ei ole toisilta pois, kunhan tämä julistaminen tehdään oikein.

Seuraavaksi voimme katsoa kolmannen uskonkappaleen sisältöä, ja nähdä miten kaikki näistä toimivat myös johdattajina toisen uskonkappaleen asioihin.

Nikean-konstantinopolin tunnustus lausuu:

Uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja Pojasta ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta. Uskomme yhden, pyhän, yleisen ja apostolisen kirkon. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.

Apostolinen uskontunnustus lausuu:

Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen kirkon, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.

Kolmannessa uskonkappaleessa lausutaan siis julki Pyhän Hengen olemuksen lisäksi usko seuraaviin asioihin:

Nikealaisessa tunnustamme:

  1. Pyhä Henki on ”eläväksi tekijä” – tässä siis uskomme siihen, että Henki tekee hengellisesti kuolleen eläväksi. Uudestisyntymä ja uusi elämä kristittynä on tässä lausuttuna.

  2. Pyhä Henki on puhunut profeettojen kautta. Tällä tunnustamme sekä Vanhan testamentin profeetallisen alkuperän, että myös mutatis mutandis Uuden testamentin inspiroidun luonteen.

  3. On vain yksi kirkko, joka on katolinen eli yleinen – se on kaikki kristityt kaikkialla. Tämä kirkko on pyhä, koska sen pää ja Herra on pyhä. Kirkko on apostolinen, koska se lepää apostolisella perustalla apostolien opetuksen ja historiallisen jatkuvuuden kautta.

  4. On yksi kaste. Ei siis ole montaa kastetta, vaan ainoastaan yksi.

5.Tuon kasteen merkitys on syntien anteeksiannossa. Kasteen kautta ihminen tulee vanhurskautetuksi.

  1. Kuolleet tulevat kerran nousemaan kuolleista, ja me kaikki elämme iankaikkista elämää taivaassa.

Edellisen lisäksi apostolisessa tunnustamme:

  1. ”Pyhäin yhteyden” eli ehtoollisen sakramentin. (sanctorum communio eli twn agion koinwnian)

  2. Syntien anteeksiantamisen yleisesti uskon, sekä (implisiittisesti) erityisesti ripin kautta.

  3. Ruumiillisen ylösnousemuksen.

Toisinaan siis kuulee esitettävän, että kolmannen uskonkappaleen voimakas esillä pitäminen veisi ihmisten huomion pois lunastuksesta. Edellä listatun valossa tällaista väitettä on vaikea ymmärtää. Kolmannessa uskonkappaleessa kerrotaan uskon tuottavan uudestisyntymisen, syntien anteeksiannon ja iankaikkisen elämän. Miten tämä voisi olla uskonvanhurskautta vastaan? Eivätkö pikemminkin kaikki nämä ihmeelliset asiat ole mahdollisia juuri uskonvanhurskauden ja Kristuksen sovitustyön tähden?

Samoin kolmannessa uskonkappaleessa mainitaan välineet joiden kautta usko saadaan: Raamatun sana, kaste, ehtoollinen, rippi. Näitä julistaa, jakaa ja pitää esillä apostolisella pohjalla seisova kirkko. Miten tämä voisi olla pois toiselta uskonkappaleelta – jos uskomme ja ymmärrämme että armonvälineissä Kristus on itse läsnä, ja että armonvälineet ovat juuri se keino, jossa hänet on yleensä mahdollista kohdata?

On ymmärrettävä, että kolmannessa uskonkappaleessa mainitut asiat ovat elimellisesti yhteydessä toisen uskonkappaleen asioihin. Kaste on ”Kristuksen päällensä pukemista”, kuten Raamattu todistaa. Oikein ymmärretty kaste ei siten suuntaa katsetta pois Kristuksesta, vaan juuri häneen!

Usko Raamattuun Jumalan sanana on uskomista Kristukseen Jumalan Sanana, toisena persoonana, logoksena. Raamattuun pitäytyminen ei suuntaa katsetta pois Kristuksesta, vaan juuri häneen!

Ehtoollinen on Kristuksen ruumis ja veri – siis Kristus itse. Siten ehtoollinen jos jokin, suuntaa katseet Kristukseen leivässä ja viinissä!

Kirkko on Kristuksen ruumis – näin ymmärrettynä se ei milloinkaan voi kilpailla Kristuksen kanssa, vaan pikemminkin kirkossa kaikki tähtää Kristukseen.

Nähdäkseni luterilainen dogmatiikka estää tehokkaasti sellaisen tilanteen syntymisen, jossa kolmas uskonkappale alkaisi syödä pois toista uskonkappaletta. Silloin kun kolmas uskonkappale alkaa kilpailla Kristuksen kanssa on mielestäni taustalla jonkinlainen luterilaiselle teologialle vieras käsitys. Annan seuraavassa esimerkkejä tavoista, jolla tämä voi tapahtua:

a)Ehtoollisessa Kristus ei olekaan sanan täydessä merkityksessä läsnä. Näin ehtoollinen alkaa kilpailemaan Kristuksen ja sovituksen (2. uskonkappale) kanssa. Ehtoollisen korostaminen vie näin huomion pois Kristuksesta.

b) Kasteessa ei tapahdu uudestisyntymää ja syntien sovitusta, vaan kaste on ihmisen tunnustautumisteko. Tällöin kaste alkaa kilpailemaan Kristuksen ja sovituksen kanssa. Kaste on lakia.

c)Seurakunta ei ole todellisuudessa Kristuksen ruumis, vaan pelkkä inhimillinen järjestely. Seurakunnan tehtävä Kristuksen todistajana hämärretään, eikä se enää toimi niin kuin sen tulee. Tällöin opetus seurakunnasta alkaa kilpailemaan Kristuksen ja sovituksen kanssa. Tai: Kirkosta tulee itseisarvoinen instituutio, jonka toiminnan ei tarvitse palvella evankeliumin leiviämistä tai joka on oikeutettu määrittämään evankeliumin opin mieleisekseen.

d) Rippi ei todellisesti välitä syntien anteeksiantamusta, vaan redusoituu pelkäksi inhimilliseksi sielunhoitotilanteeksi, jossa psykologisin keinoin hoidetaan ihmistä. Kristuksen sana ”kenelle te annatte synnit anteeksi, sille ne ovat anteeksiannetut” unohdetaan. Rippiin usein kuuluvaan kysymykseen: ”Uskotko, että anteeksiantamus, jonka sinulle julistan, on Jumalan itsensä anteeksiantamus” vastataan kieltävästi.

e)Raamatun ei uskota sisältävän Kristusta. Raamatusta tulee joko kokonaan toisarvoinen kirja, tai ainakin luisutaan reformoituun raamattunäkemykseen, jossa kirjoitukset vain kertovat Kristuksesta, eli viittaavat itsensä ulkopuolelle. Tällöin ei toteudu se luterilaisuuden periaate, jonka mukaan Kristus on itse läsnä sanassaan.

Lienee sanomattakin selvää, että kaikki yllä mainitut ovat luterilaisesta näkökulmasta katsottuna jonkinlaisia opin vääristymiä. Sellainen teologi tai kirkko, joka opettaa tällä tavoin, ei syyllisty ”ylikorostamiseen”, vaan väärin opettamiseen. Ei ole mikään ihme, jos tämänkaltaisen julistuksen tuloksena toinenkin uskonkohta alkaa hämärtymään. Väärin ymmärretty kolmas uskonkohta johtaa muidenkin uskonkohtien rappeutumiseen.

Viitaten silloin tällöin esiintyviin pelkoihin luterilaisen tunnustuksellisuuden harjoittamasta ”kolmannen uskonkappaleen ylikorostamisesta”, on todettava, että tämä pelko on edellä esitetyin perustein torjuttavissa.

Kirjoitti De Muerto
Dictum sapienti sat est.

Loppulisäys – miksi kolmannen uskonkappaleen asiat ovat viime aikoina saaneet erityisen paljon huomiota?

Huomio, jonka mukaan ns. tunnustuksellisissa piireissä oltaisiin viime aikoina alettu kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota esim. ehtoollisen sakramenttiin, kirkon olemukseen, jumalanpalveluksen teologiaan yms. asioihin, ei ole varmastikaan pohjaa vailla. Ymmärtääkseni tälle korostamiselle on löydettävissä syy ympäröivästä kirkollisesta tilanteesta – eli kontekstista. Kirkollisessa kentässä vallitsee tällä hetkellä paljon erimielisyyttä virkaan, sakramentteihin, kirkko-oppiin yms. asioihin liittyvistä asioista.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, miksi julkisessa keskustelussa tietyt aiheet nousevat esiin uudelleen ja uudelleen. Kristillinen teologia ei voi paeta ”Kristus-keskeisyyteen” tai vanhurskauttamisopin hellimiseen silloin, kun kaikki muut opinkappaleet ovat hyökkäyksen kohteena. Raflaava esimerkki tarjoutuu kuvitteellisesta saksalaisesta pastorista vuodelta 1939. Pastori pohtii, pitäisikö hänen saarnassaan asettua vastustamaan juutalaisvainoja aikana, jolloin kaikki muut tuntuvat olevan hiljaa. Jos pastori päättää sivuuttaa juutalaiskysymyksen ”Kristus-keskeisyyden” turvin, ei ratkaisu ole rehellinen eikä aito. Tällöin toisesta uskonkappaleesta tulee reservaatti, jonne teologi saattaa vetäytyä turvaan ensimmäisen uskonkappaleen alueella heränneiltä kiistoilta.

Lopuksi on osattava erottaa toisistaan julkinen keskustelu ja seurakunnan sisäinen saarna. Yhteisöt/teologit voivat painottaa julkisessa keskustelussa joitain tiettyjä keskusteluaiheita, ilman että se tarkoittaisi heidän julistuksensa yksipuolistumista tällä tavoin.

Kirjoittaja: Snafu on keskiviikko, 09 toukokuu 2007 @ 17:59
Tosi heviä settiä, sanon minä. Erityisesti tuo huomio uuden luomakunnan tekemästä linkistä ensimmäiseen uskonkappaleeseen. :wink:
Näin on meillä ehjä sormus.

Sanoinkin tästä jo de Muertolle in private, mutta monet, jotka kimpaantuvat kirkosta, sakramenteista, virasta, Pyhästä Hengestä puhumiseen, yleensä itse edustavat kohdissa a-e lueteltuja vääristymiä. Jos siis henkilöllä on mielessään kuva, että Kirkko on enemmän tai vähemmän ihmistekoinen rakennelma, niin ei ole ihme jos hän ottaa hernesarjatulta nenukkiin, kun joku tykkää puhua ekklesiologiaa. Tällöin “korkeakirkolliseen” projisoidaan omat, vääristyneet käsitykset siitä, että kirkon korostaminen on lakihenkistä: “Tuohan on lain teillä, kun sanoo, että sakramentit pitää toimittaa oikein!” Voi huokaus tätä Suomen Siionia…

Kirjoittaja: Anonymous on torstai, 10 toukokuu 2007 @ 12:15
deMuerto kirjoitti:

"Luterilaisessa dogmatiikassa uskoa on totuttu jäsentämään kolmen uskonkappaleen kautta. Nämä ovat hyviä apukäsitteitä, mutta puhtaaksiviljeltynä tällainen erottelu saattaa sisältää riskejä. Oikein ymmärrettäessä uskonkappaleet tukevat toinen toistaan.


Minusta näiden uskonkappaleiden nimittäminen apukäsitteiksi on harhaan johtavaa, koska näiden käsitteiden alkuperäisellä erottelulla on nimen omaan tahdottu rajata tarkoin toisistaan erilleen kullekin kolminaisuuden persoonalle kuuluva erityisvirka. Tästä johtuen ei näitä uskonkappaleita saa sekoittaa toisiinsa hämmentävällä puheella siitä, kuinka jokaisen kolminaisuuden persoonan viranhoidossa on mukana myös kaksi muuta. Näin menettelemällä ei kenellekään kolminaisuuden persoonista jää enää mitään sille nimenomaan tarkoin rajattua erityistehtävää. Tästä esimerkkinä käyköön Uuden Luther-koulukunnan julistus, jossa toinen ja kolmas uskonkappale sekoitetaan keskenään siten, että Pyhä Henki jää lähes työttömäksi ja ihmisen pelastuksesta tehdään lähes kokonaan toiseen uskonkappaleeseen kuuluva asia.

On kuitenkin selvää, että Pyhän Hengen erityisenä virkana on perinteisen jaottelun mukaan pyhitys, joka käsittää laajemmassa mielessä meidän vanhurskauttamisemme ja sitä seuraavan pyhityksen, pyhityksen suppeammassa mielessä. Tällöin Pyhän Hengen erityisenä tehtävänä on uskon synnyttäminen, uskon joka tarttuu Kristukseen. Toisekseen Pyhän Hengen erityisvirkaan kuuluu myöskin uskon synnyttämisen, persoonan vanhurskauttamisen jälkeen, myös persoonan uudistus ja pyhitys. Tämä on Pyhän Hengen erityinen tehtävä, eikä sen pidä katsoa kuuluvan millekään muille kolminaisuuden persoonista, olkoonkin, ettei Pyhä Henki toimi koskaan yksin irrallaan kahdesta muusta persoonasta.

Uusi Luther-koulukunta sekoittaa nämä persoonat käsittäessään vanhurskautuksen perustuvan meissä välittömästi asuvaan Kristukseen, eikä uskossamme so. uskomme seurauksena sydämissämme asuvaan Kristukseen. Tällöin uskoa seuraava pyhityskin katsotaan kuuluvaksi meissä asuvan Kristuksen työksi ja näin Pyhä Henki jää todellakin työttömäksi.

Tämän niin sanotun mannermaalaisen harhan onnettomuus on siinä, että se johtaa uskovat lainalaisuuteen, tarkkailemaan Kristuksen asumista ja hänen meissä aikaansaamia tekoja vanhurskauttamisen edellytyksenä. Puhutaanhan Uuden Luther-koulukunnan taholta yhä uudelleen kahdenlaisesta vanhurskautuksesta ja käsitetään Lutherin myöskin ollen kyseisen käsityskannan apologeetta teoksessaan ”Saarna kahdenlaisesta vanhurskaudesta”: Luther ei kuitenkaan eriä kyseisessä teoksessaan millään tavoin perinteisestä käsityksestä, jonka mukaisesti ei Pyhän Hengen aikaan saamaa uudistusta saa sekoittaa vanhurskautukseen.

Luther kirjoittaa vanhurskautuksesta:

”Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana, aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei säily puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista.”

Martti Luther, Tunnustuskirjat, s. 490, korostukset minun.

Nyt on siis Uuden Luther-koulukunnan toimesta sekoitettu Pyhän Hengen aikaansaama uudistus jo vanhurskautetussa persoonassa vanhurskautukseen ja ajauduttu tekojen oppiin. Ei ole siis ihme, että nykyään tehdään paljon yhteistyötä kaikkien perinteisessä luterilaisuudessa harhaisiksi katsottujen kirkkojen ja lahkojen kanssa ja verhotaan se ”ekumenian” mantraan. Juuri näinhän Luther, siteeraamassani tekstissä sanoi käyvänkin, jos ei opinkohta vanhurskauttamisesta säily puhtaana!

Tärkeää on siis säilyttää perinteinen erottelu kolmessa uskonkappaleessa ja omata kullekin kolminaisuuden persoonalle sille erityisesti kuuluva virka, sekoittamatta ja erottamatta.

Kirjoittaja: de Muerto on torstai, 10 toukokuu 2007 @ 13:56
Henrikin kommentti - anteeksi vain - ampuu ohi oikein reippaasti. Kirjoituksellani ei ole mitään yhtymäkohtaa “uuteen luther-tulkintaan” eikä muutoinkaan aiheesta käytyyn keskusteluun. Vaaditaan aasinsiltoja, että tämäkin juttu saadaan käännettyä Mannermaa-koulun parjaamiseksi ja perättömien ja perustelemattomien syytösten lausumiseksi.

Mutta itse asiasta. Esimerkiksi seuraava lainaus Henrikiltä osoittaa, että opetusta kirjoitukseni teemasta ei riittävästi ole liikkeella:
Näiden käsitteiden alkuperäisellä erottelulla on nimen omaan tahdottu rajata tarkoin toisistaan erilleen kullekin kolminaisuuden persoonalle kuuluva erityisvirka. Tästä johtuen ei näitä uskonkappaleita saa sekoittaa toisiinsa hämmentävällä puheella siitä, kuinka jokaisen kolminaisuuden persoonan viranhoidossa on mukana myös kaksi muuta.

Tämä “hämmentävä puhe” on valitettavasti klassista kristillistä dogmatiikkaa. Isä luo maailman Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Tämä on todellisuutta, ja siitä jo Raamattukin todistaa. Kolminaisuuden persoonille voidaan nimetä jotkin asiat erityisesti kunkin persoonan omimmaksi asiaksi (isälle luominen, pojalle lunastus, pyhälle hengelle pyhitys) mutta tämäkin on jälleen tietyssä mielessä “apukäsitteillä” pelaamista. Jumala ei ole jaettu, vaikka onkin kolminainen. Jumala ei koostu osista. Jumala ei siten voi toimia niin, että yksi persoona tekisi jotain muiden ollessa siitä erillään. Inkarnaation tapahtuessa Marialle sanottiin: “Pyhä Henki verhoaa sinut”. Pyhä Henki oli siis mukana inkarnaatiossa, vaikka lopulta vain Poika syntyikin ihmiseksi. Ristillä kärsi toinen persoona, mutta silti koko kolminaisuus oli mukana - Isä rankaisi syntiä Pojassaan.

Tämä nyt vain menee näin. Apukäsitteet ovat kyllä hyödyllisiä, en sitä kiistä. Mutta niiden käytössä ei saa unohtaa Jumalan ykseyttä sen enempää kuin kristillisen opinkaan yksettä. Ei Lutherkaan sitä tarkoittanut, että ainoastaan vanhurskauttamisoppi olisi tarpeen. Miksi muuten hän olisi niin kiivaasti vastustanut Zwingliläisten ehtoollisoppia - se kun kuitenkin by default kuuluu ns. “kolmannen uskonkappaleen” piiriin?

No joo. Kunhan äidyin puolustamaan artikkeliani. Kuulin kirjoituksessasi syytöksen - tuskin kuulin ihan omianikaan.

Kirjoittaja: Kirkonrotta on perjantai, 11 toukokuu 2007 @ 10:09
Näyttää tosiaan siltä, että Henrikin kritiikki ei oikein osu kohteeseensa tai sitten Henrik edustaa de Muerton kanssa erilaista käsitystä kolminaisuuden persoonien suhteesta. Itsekin olen oppinut pitämään de Muerton kuvaamaa käsitystä oikeana. de Muerto esittää ihan oikein kolminaisuuden persoonien toiminnallisen yhteyden ja erillisyyden. En ymmärrä, miten Henrik voi syyttää de Muertoa siitä, ettei de Muerto pidä huolta kolminaisuuden persoonien erityistehtävien kuvaamisesta. Henrkin olisi syytä olla itse varovainen, ettei lipsahda triteismin puolelle.

Näen kuitenkin, toisin kuin de Muerto, läheisen yhtymäkohdan uuden Luther-tulkinnan problematiikkaan. Henrikin näkökulma on relevantti. Valitettavasti se näyttää sisältävän virheellisen käsityksen parjauksen kohteesta, sen intentioista ja intentioiden toteutumisesta. Minun käsitykseni mukaan uuden Luther-tulkinnan intentio on vastakkainen Henrikin syytösiin nähden.

Kirjoittaja: Anonymous on maanantai, 14 toukokuu 2007 @ 19:20
”Ensimmäinen uskonkappale”, eli opetus Jumalan luomistyöstä, kaitselmuksesta, laista yms. tukee toista uskonkappaletta opettamalla ihmisen olevan iankaikkinen sielu, joka on tarkoitettu Jumalan yhteyteen, mutta että tämä yhteys on särkynyt synnin tähden, jonka laki hyvin paljastaa.

Tällainen opetus iankaikkisista sieluista kuulostaa aika origeneettiseltä sielujen kylmentymisopin lähtökohdalta. Kyllä ihminen on ihminen, niin ruumis kuin sielu (ja henki?) mukaanluettuna.

En muuten löytänyt erityistä huomautettavaa artikkelista. Hyvin kirjoitettu!

Kirjoittaja: Sakari Meinilä on sunnuntai, 27 toukokuu 2007 @ 19:43
De Muerto kirjoittaa kolminaisuusopista monia asioita joihin voi yhtyä. Sinänsä esim. Pyhän Hengen korostaminen ei todellakaan syö oppia Kristuksesta tai Kristus-keskeisyydestä, jos opetus sinänsä on oikeaa. Sama koskee lakia jne. Oppi on todella kultainen rengas, jossa kaikki ajaa Kristukseen. Tietysti tässäkin on tietty liiallisuuden raja: jos lakia aina julistetaan vaikkapa 1000 kertaa enemmän kuin evankeliumia, määrä taitaa alkaa jo muuttua laaduksi joka vääristää itse oppiakin…

Henrik oli huomaavinaan tässäkin kirjoituksessa jotain yhteyttä suomalaiseen Luther-koulukuntaan. Suoraan De Muerto ei asiasta puhu, kuten hän vastineessaan muistakseni totesi. Seuraava kohta voisi kuitenkin implisiittisesti liittyä aiheeseen:

(De Muerto:) “Tämän tähden voi olla ongelmallista, jos liiaksi korostetaan jakoa kolmeen uskonkappaleeseen. Koska uskontunnustuksen opinkappaleissa lausutaan rinnakkain usko kolminaisuuteen ja muihin uskon asioihin (luominen, lunastus, pyhitys) on nämä pidettävä tiiviisti yhdessä. Jos lunastusta ja pyhitystä aletaan erottamaan toisistaan vedoten uskontunnustuksen rakenteeseen tai katekismuksen kolmijakoon, on tässä teoriassa vaarana syntyä tilanne, jossa myös persoonia aletaan vetämään erilleen toisistaan, tai vähintään aletaan ajatella, että tietty Jumalan teko (luominen/lunastus/pyhitys) kuuluisi vain jollekin tietylle persoonalle.” (lihav. SM).


Aiheeseen jonkin verran tutustuneena huomaan tässä erään piirteen, joka - tutustuttuani mielestäni aika perusteellisesti Mannermaan ja muiden suomalaisen Luther-koulun kirjoituksiin - nousi vähitellen esiin eräänlaisena ”tyypillisenä ajatustapana”, joka tuntuu erottavan laajemminkin toisaalta esim. SLEYn tai Concordia-piirin ja toisaalta pietistissävytteisen (beckiläisen?) Luther-tulkinnan ajattelua. Näyttää että edelliset harrastavat enemmän pyrkimystä asioiden selkeään erotteluun - “analyysiin” - kun taas jälkimmäiset pyrkisivät enemmän yhdistämään asioita. Tästä on esimerkkinä paljon puhuttu “unio”, jonka jälkimmäiset haluaisivat vetää itse vanhurskauttamisopilliseen yhteyteen, sen ytimeen saakka. Uniohan on juuri (Kristuksen ja ihmisen uskossa tapahtuvaa) yhdistymistä.

Kolminaisuusopissahan on nämä molemmat puolet: persoonia ei saa sekoittaa (eli ”yhdistäminen kielletään”) mutta luontoja ei saa erottaa (eli ”erottaminen kielletään”). Kumpikin on yhtä paha virhe. Lisäksi tässä on selkiyttävää se, mikä usein unohtuu, kun näistä asioista puhutaan (otettaessa kantaa milloin yhdistämisen, milloin erottelun puolesta). Nimittäin: missä mielessä yhdistetään tai erotetaan. Emmehän voi yhtaikaa yhdistää ja erottaa samassa mielessä. Kolminaisuusopissa jaotellaan asia niin, että luonnot yhdistetään, samalla kun persoonat erotetaan. Auttaisi myös unio-käsitteen selkiyttämisessä jokin tämäntapainen erottelu. Missä mielessä Kristusta ja ihmistä ei saa erottaa, missä taas saa ja pitää erottaa?

Laistakin sanotaan: toisaalta se on erotettava evankeliumista ”yhtä kauaksi kuin maa on taivaasta” (Luther) (jotta ei jouduttaisi lain alle) mutta toisaalta, uskova täyttää lakia (jotta ei ajauduta antinomismiin). Laki erotetaan pelastustienä, mutta laintäyttö (alkavana) seuraa uskoa kiitollisena ja vapaana uskon hedelmänä.

Auttaisiko uniossakin siis seuraava havainto: yhdistäminen yhtäältä voi samalla kertaa olla erottamista toisaalta.

Junavaunu esim. voidaan yhdistää veturiin. Toisaalta samalla on mahdollista myös erottaa veturi ja junavaunu ajattelussa, koskapa junavaunu ja veturi eivät ole sama asia, eivätkä sisäkkäisiä (paitsi onnettomuustapauksessa!).

Kun siis erotamme esim. teot uskosta, emme erota niitä kauemmaksi kuin junavaunu on veturista; teot ovat uskon seurauksena, samoin kuin junavaunu seuraa veturia. Toisaalta emme erota tekoja uskosta niin, etteivät ne sitä seuraisikaan: kuten junavaunun toisaalta voidaan sanoa olevan kytkettynä, eli yhdistyneenä veturiin. Tässä mielessä voidaan toisaalta oikein sanoa: ”teot ja usko kuuluvat yhteen”.

On siis voitava sanoa nuo molemmat asiat niin, ettei synny sekaannuksia. Teot voidaan siis liittää vanhurskauttamiseen ja uskoon näiden seurauksena, mutta ei vanhurskauttamista tai uskoa edeltävänä syynä. Jos teot nähdään vanhurskauttamista tai uskoa edeltävänä syynä, olemme lain alla ja väärässä opissa. (Luther esim. sanoo rakkauden seuraavan uskoa, eräänlaisena kiitollisuuden ilmauksena). Emme kuitenkaan voi olla kiitollisia asiasta, joka ei jo ole hallussamme. Toisin sanoen: olemme ensin pelastettuja, sitten kiitollisia pelastuksesta, sitten rakastavia.

Kirjoittaja: Anonymous on lauantai, 11 elokuu 2007 @ 12:18
deMuerton kirjoituksessa on varmasti paljon hyvää ja oikeaa. Pyhä Henki on kuitenkin aivan yhtä voimakkaasti läsnä kaikissa Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen messuissa ja muissa tilaisuuksissa. Tiedän tämän, vaikka en ole käynyt niissä kaikissa. Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot ovat sitoutuneet riittävällä tavalla Raamattuun ja Luterilaisiin tunnustuskirjoihin, että tiedän tämän todeksi.

Helsinkiä herjataan usein pahuuden pesäksi, mutta minä tiedän ja koen Pyhän Hengen aina messussa ja muissa kirkon tilaisuuksissa täällä Helsingin kaupungissa. Aivan tavallisissa paikallisseurakunnissa on läsnä Pyhä Henki aivan samalla tavalla, tai jopa vahvemmin, kuin “tunnustuksellisissa” kirkoissa ja kirkon kaltaisissa yhteisöissä. Sillä evankeliumin vapauttava sana ja lain saarna kuuluu kirkkaimmin Suomesssa juuri Suomen evankelis-luterilaisen kirkon messuissa ja muissa tilaisuuksissa. Niissä ei lakia ja evankeliumia ole sekoitettu, eikä erotettu toisistaan, vaan ne on sekä erotettu, että yhdistetty oikealla tavalla. Tätä ei tapahdu yhtä kirkkaasti misssään muualla koko Suomessa, kenties ei koko maailmassa, koko kirkossa. Siitä kannattaa jokaisen “tunnustuksellisena” itseään pitävän tulla ottamaan oppia. Luterilaisen tunnustuksen mukaisen opin toiminta tapahtuu päivittäin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, kaikkialla, missä tämä kirkko vain toimii. Sama koskee kaikkea LML:n toimintaa. Huusihan Jeesus lehtimajanjuhlassa: “Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, “hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat”, niin kuin kirjoituksissa sanotaan”. Johannes selittää tätä sanaa näin: “Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu.”

Nyt Jeesus kuitenkin on “kirkastettu”, siis naulittu ristille ja herätetty kuolleista. Henki on annettu ensimmäisenä helluntaina koko kirkolle, ei vain tunnustusluterilaisille, niin kuin nyt olisi edes muita luterilaisia, kuin tunnustusluterilaisia olemassa. Minä elän Pyhän Hengen voimasta, ja sitä Henkeä juon ja nautin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, tai vaikkapa Ruotsin kirkossa, kun käyn siellä. Yksi Henki, sanoo Paavali Efesolaiskirjeessä, ei “tunnustus”- Henki, ja sitten muille semmoinen puoli-Henki, semi-Spiritus. Unus Spiritus, Yksi Henki, sama kaikille, missä vain Kristusta julistetaan, siellä on Henki, sanan ja sakramenttien kautta.