Synti, media, 60-luku ja nykyaika

torstai, 11 syyskuu 2008 @ 18:02
Kirjoittaja: Justinos

Onko kirkko tekopyhä ja uskonnollisesti ahdasmielinen? Toitottaako se jatkuvasti, kuinka syntisiä kaikki ovat?

Kun lukee tulkintoja kirkollisesta todellisuudesta kirkollisesta lehdistöstä, tulee toistuvasti vaikutelma, että kirkon ongelmana ovat tekopyhyys, uskonnollinen ahdasmielisyys ja syntiin keskittyminen. Lehtijuttujen esiymmärryksenä on syvä kokemus siitä, että etenkin liiallinen ja yksilöä alistava syntipuhe olisi kirkon yksi perusongelma. Syntipuhetta pitäisi vähentää, ihmisten välistä rakkautta ja armollisuutta korostaa ja ennen kaikkea toteuttaa.

Ainakin 60-luvulla syntyneen ja melkein kirkon ulkopuolella kasvaneen kokemus on ihan päinvastainen. Syntipuhetta nimenomaan kartetaan. Olen tullut pohtineeksi asiaa useinkin sillä oletuksella, että lapsuuden ja nuoruuden positioni ei ole poikkeuksellinen vaan poikkeuksellista on elämä aktiivikristillisyyden sisäpuolella. Voin siis toki kuvitella, että joissain koko kirkon ja kansalaisten omakohtaisen uskontokokemuksen kannalta marginaalisissa liikkeissä on voinut olla parina viime vuosikymmenenäkin paljonkin yksilöä alistavaa syntipuhetta (ts. huonoa syntiteologiaa). Mutta mikä voisi selittää sen, että kirkollisesta mediasta voi jatkuvasti saada sen kuvan, että synnin korostaminen olisi nykyisin paheksuttavan yleistä koko kirkossa?

Uskojarukous.net julkaisee nimimerkki Kirkonrotan kirjoituksen aiheesta.

Helsingin Sanomat julkaisi 9.9.2008 Matti Virtasen esittelyn Suurten ikäluokkien kaltaisia massasukupolvia ei Suomessa enää ole kirjasta Semi Purhonen, Tommi Hoikkala, J.P.Roos (toim.): Kenen sukupolveen kuulut? Suurten ikäluokkien tarina. (Gaudeamus). Siinä eräs haastateltava kuvaa lapsuutensa henkistä ilmapiiriä seuraavalla tavalla:

“Ensiksikin kysymys oli sodan yhä jatkuvasta läsnäolosta ja siihen liittyvästä voimakkaasta ryssävihasta, toiseksi porvarillisesta tekopyhyydestä ja kolmanneksi uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, sen toitottamisesta, kuinka syntisiä kaikki ovat.”

Mielestäni selitys on tuossa lainauksen lihavoidussa kohdassa. Kirkollista mediavaltaa käyttävät 60-lukulaiset ja heidän henkiset perillisensä. Ja 60-lukulaisuus on yhden tai kaksi askelta jäljessä eikä pysty omista lähtökohdistaan kuvaamaan kirkollista todellisuutta kontekstuaalisesti vaan projisoi sotien jälkeisen maailman aktiivikristillisyyden piirteet nykyaikaan.

Kun kirkkoa esitellään tuosta lähtökohdasta käsin syntyy omituista viestintää: kirkko kuvataan yksilöä alistavaksi armottomaksi syntilaitokseksi, joka pitäisi uudistaa 60-lukulaisten ihanteiden mukaiseksi, viimeinkin. Kirkosta vieraantuneelle vastaanottajalle jäänee käteen väite: yksilöä alistava syntikäsitys hallitsee yhä nykykirkkoa ja nykypapiston toimintaa. Sinne ei ole syytä mennä ennen kuin se on uudistunut, viimeinkin.

Mutta onko tuo kuva tosi? Toitottaako nykykirkko ja nykypapisto, jonka napahahmoina ovat nyt juuri 60-lukulaiset itse, kaikkien syntisyyttä yksilöä alistavalla tavalla? Eikö todellisuus ole melkein päinvastainen?

Nähdäkseni puhetta synnistä varotaan jopa niin paljon, että kirkon reunamilla elävällä kuulijalla on huomattavia vaikeuksia ymmärtää, mitä synnin käsite ylipäänsä voisi tarkoittaa, minkä seurauksena myös armo syntien anteeksi antamisena jää käsittämättömäksi.

Ja eikö nykypappi lähesty ihmistä pikemminkin hiukan anteekstipyydellen ja “häntää heilutellen”: “minä olen jotain muuta kuin ne Sinun mielikuvasi ankarasta auktoriteettista, jonka pelkän läsnäolon pitäisi tuottaa Sinulle epämääräinen paha olo oman huonoutesi vuoksi”? Omaa huonoutta, heikkoutta ja vajavuutta kyllä korostetaan, mutta sen funktiona on huonoustasa-arvo: emme voi sanoa mitään pahaksi, koska olemme itsekin pahaa tehneet. (Teologisesti tulos on antinomismia, joka on pohjimmiltaan vain yksi legalismin muoto.)

Tätä ihmiskeskeistä painotusta olen kutsunut pietismin tragediaksi, joka on läsnä myös 60-lukulaisessa uskonnon tulkinnassa, aivan sen perustassa - olipa kyse “konservatiiveista” tai “liberaaleista”. Ts. syntitoitotus on mennyt kyllä perille, mutta siihen on haettu vastausta mallissa, jossa synti ja koko uskonto määritellään ihmisestä ja ihmisten välisestä vertailusta käsin. Samalla tavalla ymmärretään uskon sisältö, oppi: se on individualistista salattua viisautta, jonka sisällön arviointi on yksilön persoonan alistamista. Voiko tuolle perustalle rakentaa kaivattua yhteisöllisyyttäkään?

Mikä voisi oikaista probleemin? Yksiselitteisesti hyvä syntiopetus, joka kiinnittyy konkreettiseen elämään. Sen edellytyksenä on rakkauden ihanteen kontekstuaalinen kuvaus. Pitää siis olla jonkin moraalinen ihanne, joka pitää pystyä tietämään ja sanoittamaankin. Pitää pystyä ja uskaltaa olla oikeassa edes joillain reunaehdoilla.

Arkielämästä voi päätellä, että ihmisten perusmoraali on jossain määrin rakkauden suuntainen. Ihmiset tietävät paljon siitä, mitä elämään ja hyvinvointiin tarvitaan. Ihmiset paheksuvat rakkaudettomuutta, epäoikeudenmukaisuutta yms. ihan tavallisissa arjen tilanteissa. Mutta onko heillä eväitä nähdä, että juuri niistä samoista rakkauden toteuttamisen ongelmista kirkko opettaa syntiopissaan? Onko heillä välineitä jäsentää arjen problematiikkaa kristilliseen uskoon? Ilmeisesti ei ole, kun asia näyttää olevan ongelma myös kirkollisessa mediassa, jatkuvasti.

Lieneekin triviaalia, että nykyinen syntipuheen karttaminen (tai vääristyminen) menneisyyden huonon syntiopetuksen vuoksi on väärä ratkaisu. Syntipuheen karttaminen perustuu edelleen samaan väärään syntiopetukseen kuin yksilöitä alistanut syntipuhe. Tuloksena on oireen hoitaminen, joka ylläpitää ja edistää sairautta. Syntipuheen karttamisessa onkin suorastaan loogisesti sisäänrakennettuna synnin kriteeristä vaikeneminen. Kun synnin kriteeri on rakkaus ja rakkaudesta puhuminen paljastaa aina rakkaudettomuuden, on syntiprobleemin ytimessä rakkaudesta puhumisen probleemi.

Voidaanko kirkossa puhua rakkaudesta tavalla, joka ylittää ihmisten vertailuun perustuvan perinteen? Voidaanko kirkossa puhua rakkaudesta yli sen, mihin itse kyetään? Vai ohjaako se, mihin itse kyetään, myös rakkauspuheen sisältöä? Sitovatko ihmisten syntisyys ja syntisten keskinänen lojaalisuus kirkon rakkauden ihanteiden julistuksen ihmisen kykyihin toteuttaa rakkautta ja sen kääntöpuolena syntijulistuksen synnintunnon välttämiseen ja traagisena lopputuloksena armojulistuksen keskinäiseksi lojaalisuudeksi, jossa synnin ongelmaa ei ole lupa kohdata, koska on armollista, ettei aiheuteta psyykkistä kipua?

Jos näin on, niin syntipuheen varomisen ydin on siinä, että puhujan syntisyys määrää sen, mitä rakkaudesta voidaan puhua: puhua voi vain rakkauden ihanteista, jotka puhuja itse täyttää tai uskoo täyttävänsä ilman ihanteen ja todellisuuden välistä psyykkistä kipua aiheuttavaa ristiriitaa.

Kirjoittaja: de Muerto on perjantai, 12 syyskuu 2008 @ 15:37
Kiitos oivaltavista huomioista.

Onko ongelma siis siinä, että kansa väärinymmärtää kaiken, mitä kirkossa/kirkko sanoo? Eli puhutaan epäselvästi ja ymmärretään epäselvästi, ja sen vuoksi loputtoman väärinkäsittämisen - suorastaan kulttuuriin jähmettyneen väärinkäsittämisen - seurauksena kuva kirkosta ahdasmielisenä syntilaitoksena vain jatkuu.

Vai onko ongelma siinä, että kirkko kyllä voisi tarjota muutakin ansatsia kuin vain sen perinteisen “sinä olet huono ja me vihataan sua”, mutta kansa ei ole sellaisessa kontaktissa kirkkoon, että tuo sanoma voisi mennä perille? Eli tapahtuu se ihmeellinen asia, jonka myötä taksikuskitkin tietävät mikä kirkon ongelma on ja miten kirkkoa tulisi uudistaa - vaikka viimeksi kyseisessä laitoksessa vierailtiinkin omissa häissä Kekkosen aikaan.

Tähän jälkimmäiseen skenaarioon liittyisi sitten tietynlainen “opittu kritiikki”, eli suomalainen kulttuuri on opettanut ihmiset ajattelemaan, että kirkko on ahdasmielinen syntilaitos. Voisi miltei Lutheria siteeraten sanoa: “seitsenvuotias lapsikin tietää, mikä kirkon ongelmana on - sen jatkuva syntisaarna!” Jopa ilman omakohtaista kokemusta, kansalaiset tietävät mikä kirkon vikana (muka) on. Tämä tieto tulee heille edellisten sukupolvien suullisena perimätietona ja median kasvatuksessa. Se on vähän samanlainen kuin muutkin suomalaisuuteen liittyvät myytit. Esim se vähäpuheisuus. Ehkä joskus oli, mutta ei enää - minun kokemukseni mukaan suomalaiset nuoret miehet puhuvat aika paljon. Kyse on myytistä, joka elää, vaikka todellisuus on jo muuttunut toiseksi.

Kirjoittaja: Kirkonrotta on perjantai, 12 syyskuu 2008 @ 19:38
Yksinkertainen vastaus lienee: on.

Vetelin kuvaa aika isolla siveltimellä, mutta minun käsitykseni on, että ongelma on monikerroksinen, ja luettelit noita kerroksia aika hyvin.

Joissain kulttuurimme kerroksissa elää jokin vanha ihan oikeisiin kokemuksiin perustuva väärinymmärrys, luultavasti useitakin. Pohjalla oleva väärinymmärrys johtuu kahdesta asiasta. Ensiksi syntiopetus, julistus ja muu puhuttelu on tosiaan ollut yksilöä alistavaa ja yksilöitä vertailevaa. Isommat ovat alistaneet pienempiä syntipuheen ja erilaisten rangaistusten kautta. Syntiä on käytetty inhmisten keskinäisen vallan välineenä, ja syntikäsitteen sisällön määrittely ja sen soveltaminen on ollut vahvemman vallassa. Toiseksi asia sotkee se, että oikeakin syntiopetus, -julistus ja muu puhunta aiheuttaa jo sisältönsä vuoksi tuon kokemuksen, koska jokainen syntipuhe on toisen syntisen ihmisen puhetta. Toisen syntisen ihmisen syntipuheen sattuessa kohdalle ja aiheuttauessa oikeutettua syyllisyyttä, on syntiin itseensä sisäänrakennettu reaktio kiistää puhujan valtuudet aiheuttaa syyllisyydentunnetta. Syntisellä ei ole sellaista asemaa, josta käsin hän voisi sanoa jotain sellaista, joka aiheuttaa toisissa syyllisyyttä. (Eräitä Ut:n tekstejä, varsinkin Jeesuksen puheita fariseuksille, tulkitaan jopa ns. herätyskristillisissä piireissä väärin tuosta syystä.) Tuota ei uskalleta sanoa auktoriteeteille, mutta se uskalletaan sanoa niile, joita pidetään tasa-arvoisina tai alempina. Kun kirkon ja papiston asema on muuttunut, on selvää, että se minkä rohkeimmat 60-lukulaiset uskalsivat sanoa kapinassaan, on nyt jo triviaalia. Kirkkoa ja papistoakin uskalletaan arvioida ja kristinuskon syntistä menneisyyttä voidaan kaivella esiin. (Klassisen kristinuskon näkökulmasta syntisten syntihistoria on tietysti lähes triviaali asia.)

60-lukulaisuus syntyi olosuhteissa, joiden taustana oli poikkeuksellisen laaja globaali inhimillinen katastrofi, jossa juuri ihmisen syntisyys karkasi niistä mkoraalisista ja juridisista kahleista, joihin sitä jatkuvasti yritetään sitoa. Katastrofista syntyi hyvin pitkä moraalinen kriisi, jonka jäsentäminen oli hyvin työlästä. Katastrofi oli määrällisesti ainutlaatuinen. Laadullisesti se ei poikennut pienestä voimattomasta mielenliikahduksesta pienen lapsen heräävässä tavoitteellisessa tietoisuudessa.

60-lukulaiset eivät olleet vastuussa heidän elämänsä alkua hallinneesta kriisistä. He olivat syyttömiä. Edeltävät sukupolvet olivat syyllisiä ja vieläpä pelkistivät kauheudet tulkintoihin, joissa synnin oloissa noussut itsessän positiivinen sankaruus nostettiin katastrofin ajan ajan tulkinta-avaimeksi ja keskukseksi.

60-lukulaiset olivat todellakin sodan uhreja sodan aikana ja sen jälkeen, monella tavalla. Peruskokemukseksi tuli uhriksi joutuminen ja myös uhrautumisen velvollisuus itseä isomman pahan asian vuoksi, johon jotkut toiset ovat syyllisiä. Peruskokemuksen valtava koko on luultavasti vaikuttanut siihen, miten omaa vallankäyttöä on voita arvioida. Kaikki oma pahuus on pientä ja mitätöntä sukupolvelle, joka on saanut elää uutta edistyksen ja hyvinvoinnin kasvun aikaa. Mutta seuraava sukupolvi katsoo asiaa aivan toisesta positiosta. Heille 60-lukulaiset ovat se vallankäyttäjien ja auktoriteettien joukko, jota arvioidaan. Ei heille, siis meille, mene enää läpi se 60-lukulaisten peruskokemuksiin nojaava ideologia, johon vallankäyttö perustuu, koska meillä ei ole samaa peruskokemusta. Tuon ideologian kontekstuaalinen syntyalusta kuuluu menneisyyteen eikä se ole enää meidän lähtökohtamme. Meidän peruskokemukset nousevat 60-lukulaisten hallitsemasta maailmasta, jossa suurin osa väestöstä rakensi omaa uraansa ja kasvatti elintasoaan aivan ennen näkemättömällä tavalla, suuren osan kylmän sodan ja sen jälkimaininkien sanelemissa olosuhteissa, Suomessa Kekkosen alaisuudessa ja Neuvostoliiton varjossa.

Palaan 60-lukulaisten probleemiin, mutta välissä on syytä sanoa pari sanaa teologiaa. Trrkoitan synnin laadullisella selityksellä synnin kriteerin kuvaamista. Synti on esim. juuri rakkaudettomuutta, itserakkautta, itsekeskeisyyttä jne. eli ihanteellisena kriteerinä on rakkaus. Rakkaus on taas esimerkiksi lähimmäisen todellisten tarpeiden selvittämistä ja niiden tyydyttämistä - olivapa tarpeet ruumiilisia, henkisiä tai hengellisiä. Synnin määrällinen selitys on yksinkertaisesti tarvetyydytyksen puutteiden arvioimista: nakkivarkaus ja valtion kassan tyhjentäminen ovat molemmat laadullisesti samaa toimintaa vaikka ne ovat määrällisesti eri kokoisia.

60-lukulaisten iso peruskokemus oli siis II maailmansota ja sen jälkeinen niukkuden ja ahtauden aika, joka kuitenkin helpotti varsin nopeasti. Kuitenkin tuon ison peruskokemuksen taustaa vasten oma syyllisyys on aina mitätön, jos syntikäsitys on määrällinen eikä laadullinen. Holokaustiin verrattuna omat pikkusynnit ovat naurettavia ja niistä syyllistäminen tuntuu julmalta, jopa pilkalta, jos ei ole teologisia välineitä jäsentää molempia saman syvän ihmisyyden probleemin erilaisiksi ilmentymiksi. Harvoilla näyttää olevan tarvittavia teologisia välineitä.

Kun sitten monella tavalla poikkeuksellisten ankarien olojen lisänä on kokemus ankarasta kristillisyydestä, joka katsoo synnin ongelmaa määrällisesti ja pelkästään yksilöstä käsin eikä huomioi syntikäsityksessä synnin laadullista selitystä ja yksilön mahdollisuudet ylittävää syntiä, tuntuu syntiopetus epäilemättä käsittämättömältä. Käsittämätön julmuus on torjuttava niillä välineillä, joita on käytössä. Kun tuntuu siltä, että koko maailman pahuutta ollaan laskemassa pienen yksilön harteille, on aivan oikeutettua sanoa, että se on väärin, väärä tulkinta yksilön vastuusta. ja kun vielä tuntuu siltä, että kaikkien syntisyyttä toitottavat ovat itse vastuun ulkopuolella ja koko vastuu kuuluu niille, jotka eivät uskalla vastustaa auktoriteetteja. Vaatimus tuntuu valtavalta ja epätodelta, mutta sen jäsentäminen ei onnistu, kun tarjolla ei ole muita teologisia välineitä. Kun analyyttinen käsittely ei onnistu, on melkein välttämätöntä ratkaista liian iso ongelma kieltämällä se. Synnin problematiikasta päästään, kun se sivuutetaan. Karhu jää syömättä, kun ei ole välineitä tappaa ja pilkkoa sitä. On parasta kiertää se kaukkaa, koska se on vaarallinen ja pelottava. Mutta vaarallinen karhu jää silloin eloon ja liikuskelee aina samoilla seuduilla. Tuntematon pelon aiheuttaja voi tulla vastaan milloin vain.

Hyppä’n taas vähän sivuun. Muistat varmaan itse, hyvä deMuerto C.S. Lewisiä tutkineena, kuinka C.S. Lewisiä kritikoitiin yksilön tilanteeseen ja sisäiseen elämään keskittyvästä Paholaisen kirjeopiston julkaisemisesta 1942 juuri tuollaisilla perusteilla. Ja kun katsoo suomalaista holokaustia korostavaa kristinuskon kritiikkiä, jota monet teologit ovat harrastaneet, siinä on samoja piirteitä.

Klassisen kristinuskon kritiikkiin tähtäävässä eksegeettisessä holokausti-tulkinnassa, holokaustin syyt pelkistetään eksegeettisiksi ongelmiksi. Siinä tehdään raju ideologinen reduktio. Tietty Raamatun tekstien tulkinta riittää silloin selittämään kristillisen kulttuuripiirin sisällä tapahtuneet hirveydet. Juutalaisvastaisuus liitetään yksinomaan kristinuskon klassiseen tulkintaan. Näin saadaan luotua kuva, että kristinuskon klassinen tulkinta johti holokaustiin. Niinpä voidaan väittää, että siitä on luovuttava, koska klassisesta kristinuskosta luopuminen varmistaa, että vastaavilta kauheuksilta vältytään jatkossa. Vastuu holokaustista luetaan niille, jotka yhä edustavat holokaustin syyksi väitettyä klassista kristinuskoa. Tuosta syyllisyydestä pääsee vapaaksi vain luopumalla klassisesta kristinuskosta. Klassisen kristinuskon nykyisiä edustajia syytetään menneiden polvien pahoista teoista, vaikka nykyajan syytetyt ja syyttäjät ovat molemmat samassa tilanteessa. Kummatkaan heistä eivät ole vastuussa menneiden polvien pahoista teoista, eikä edes voida osoittaa, että eksegeettinen holokaustin syiden pelkistys pystyy nostamaan holokaustin todelliset syyt esiin.

Klassisen kristinuskon nykyedustajien syyttäminen holokaustista on rakenteeltaan samaa julmaa yksilöihin kohdistuvaa perusteetonta syyllistämistä kuin se kokemus, josta se itse nousee. Se on kapinaa jo kuolleita isiä vastaan ja kohdistuu niihin, joiden katsotaan nyt edustavan kuolleita isiä, lapsuuden syyllistäjiä. Se on julmuudesta syntynyttä julmuutta, osa sukupolvien yli jatkuvaa julmuuden kierrettä. On aivan ajateltavissa oleva mahdollisuus, että jonkun aikakauden klassisen kristinsukon edustajia vainottaisiin menneiden polvien pahojen tekojen vuoksi ja se perusteltaisiin em. holokausti-teologialla ihan samalla tavalla kuin tiettyjä Raamatun tekstejä on voitu ideologisoida anti-semitismiksi.

Perustavammat syyt historian kauheuksiin nousisivat vain syvemmällä analyysilla, jossa etsittäisiin syiden syitä ja silloin kuljettaisiin samalla kohti sitä selitysperustaa, josta käsin maailman historian suuret kauheudet ja yksilöiden sisäiset mielenliikahdukset näyttäytyvät saman asian erilaisina ilmentyminä. Teologisesti kysymys on tietysti perisynnistä, ihmisen väärästä suhteesta itseensä, lähimmäisiinsa ja Jumalaan, tiivistäen yksilön itsekeskeisyydestä. Yksilön itsekeskeisyys hakeutuu historiassa kontingentteihin (ei-välttämättömiin) ja ennakoimattomiin muotoihin, kanaviin, rakenteisiin ja mittasuhteisiin.

Joissain olosuhteissa joku egosentrinen keskus saa niin paljon resursseja, että se pystyy alistamaan ja jopa tuhoamaan muita keskuksia. Sen laajuus voi olla perhe, suku, seurakunta, kansa tms. Perusprobleemi on kuitenkin aina sama itsekeskeisyys, joka käyttää muita omien tarpeiden välineenä ja pyrkii ideologisoimaan oman itsekeskeisyytensä joksikin suuremmaksi ja kauniimmaksi. …(Tarina jatkuu joskus jossain tai sitten ei.)


“We best put ourselves in the way of truth when we interpret the Scriptures in their canonical context with the aid of the catholic tradition.”
Kevin J. Vanho

Kirjoittaja: Justinos on lauantai, 13 syyskuu 2008 @ 14:47
Kiitos puheenvuorostasi, Kirkonrotta! Se herätti uusia ajatuksia.

Itse olen nimittäin ajatellut, että 60-luvun radikalismin selittäviä tekijöitä olisivat ensi sijassa yhteiskunnallinen muutos väestön muuttaessa massoina kaupunkeihin, jonka seurauksena maaseudun tiukempi ja kontrolloivampi, yhteiset arvot jakava yhteisöllisyys, jossa kirkolla ja uskonnolla oli merkittävä osa ihmisten perinnössä, olisi murtunut. Eli selittävänä tekijänä olisi siis ennen kaikkea se, että kansan enemmistö siirtyi uudenlaiseen yhteiskunnalliseen ympäristöön. Toiseksi tekijäksi olen ajatellut tähän liittyvän vasemmistolaisen propagandan (tms.) leviämisen tehokkaimmin kaupunkiväestön keskuudessa. Kaupunkien kulttuurinen ilmapiiri oli siis jo ennen sotia hyvin erilainen kuin maaseudun. Kun maaseutu kuoli, vanha kristillisyys tavallaan kuoli sen myötä. Suomen joutumisella sodan jälkeen tavallaan Neuvostoliiton etupiiriin, vaikka itsenäisyys säilyikin, on varmasti ollut massiiivinen merkitys siten, että idästä tuettiin vahvasti sekä taloudellisesti että poliittisesti oikeanvärisiä liikkeitä. Tämä vielä yhdistettynä tieteellisen materialismin voittokulkuun kansan elinolosuhteiden parantuessa. Eikä tule unohtaa ehkäisyvälineitä, jotka kehitys toi käytettäväksi, ja näin murensi kristillisen sukupuolimoraalin aiemmin tarjoamia praktisia hyötyjä.

Mutta näin jälkeenpäin ajatellen sota-ajan varjolla on varmasti ollut suuri henkinen merkitys, joka selittää sitä, miksi pettymys vanhan yhteiskunnan arvomaailmaan läpäisi ikäluokan niin totaalisesti

Kirjoittaja: Kirkonrotta on lauantai, 13 syyskuu 2008 @ 16:31
Käsittääkseni tuo,mitä kirjoitat, osa osa kokonaisuutta. Se on käsittääkseni myös osa noita sosiaalitieteilijöiden hahmotuksia. Urbanisoituminen on tunnetusti yksi 1900-luvun keskeisimmistä muutoksista. Muistaakseni historioitsija Eric Hobsbawn pitää sitä jopa suurimpana 1900-luvulla tapahtuneena kulttuurisena muutoksena, joka jopa mursi koko ihmiskunnan kirjoitetun historian siihen asti jatkunee agraarisen kulttuurin. Juuri urbanisoituminen muutti niitä sosiaalisen elämän ehtoja, joiden puitteissa myös moraaliset ja uskonnolliset kysymykset jäsennetään. Ja muutos näkyy nyt mm. parokkiaalisen seurakuntarakenteen kriisinä, jonka taustana on urbaanista individualismista (ja yksinäisyydestä) käsin tavoiteltava yhteisöllisyys.

Suomi oli vielä 60-lukulaisten identiteettin kehittymisen aikaan täysin agraarinen maa. Juuri 60-lukulaisten nuoruudessa elämänmuoto urbanisoitui, oikeastaan myös maaseudulla. 60-lukulaisten identiteetti on lannanhajuisen maalaisen identiteetti. Urbanosoituminen ja elämän individualisoituminen kulkivat käsi kädessä. Siihen vaikutti osaltaan viestintä- ja liikenneteknologian kehittyminen. Autoistuminen, joka tapahtui 1960-luvulla, ja yksityisten kesämökkien rakentaminen (1970-1980-luvut) ovat hyviä individualisoitumisen symboleita. Televisio on kolmas tärkeä symboli. Ne lisäsivät yksilön vapautta ja mahdollisuuksia irrottautua sosiaalisesta kontrollista. Myöhemmin muu viestintäteknologian kehitys on vahvistanut kehitystä. Ihmiset voivat ennen näkemättömällä tavalla valita, kenen kanssa ovat tekemisissä vai ovatko kenenkään kanssa face to face, persoonallisesti.

Sosiaalinen kontrolli oheni ja kyky sietää sitä väheni, mutta samalla menetettiin myös paljon positiivista. Ja nyt tuo menetys kuuluu yhteisöllisyyden kaipuuna. Kaipuu on kuitenkin aika yksipuolista, kun kaivatusta yhteisöllisuudesta on karsittu jokaiseen konkreettiseen yhteisöllisyyteen kuuluva sosiaalisen kontrollin ahdistavuus.

Sosiaalisen kontrollin ahdistavuus tulee esiin oikein hyvin ajankohtaisessa seksuaalieettisessä problematiikassa, jonka yhtenä tunnusomaisena piirteenä on ajatus, että “jokainen saa tehdä makuuhuoneessaan, mitä haluaa”. Argumentti on ad hoc -argumentti, jonka pohjalle ei kukaan halunne rakentaa seksuaalietiikkaansa tai koko etiikkaansa. Moraalihan on jo lähtökohtaisesti sosiaalista, koska se koskee ihmisten välisiä suhteita, jotka muodostavat väistämättä yksilöiden kahdenväliset suhteet ylittävän kudoksen.

Vasemmistolaisen liikehdinnän probleemi on minusta hankala. Olen pitänyt sitä eräänlaisena kollektiivisena narsismina, jonka symboliksi sopii J.-P. Sartre. Sartre oli äärimmäinen individualistisen vapauden korostaja ja kuitenkin “maolainen” kommunisti. Vasemmistolaisuuden ytimessä oli siis jotain hyvin individualistista kapinaa sosiaalista kontrollia (porvarillista tekopyhyyttä) vastaan. Se oli reaktiivista ja eskapistista. Sen perustana oli individualismi, jonka toteuttamiseen ei ollut individualistisia resursseja. Kun resursseja alkoi kasautua eli hyvinvointivaltio kehittyi ja pystyi jakamaan nopeasti kasautuneita resursseja yksilöille, he käyttivät resurssit individualistisen tavoiteensa toteuttamiseen. Kova kommunistikin rakensi kesämökin, jonka yksityiseen rauhaan pääsi lepäämään ja lataamaan sosiaalisessa toiminnassa tyhjentyneitä akkujaan. Suomen kehitys oli suotuisaa siksi, että täällä oli kuitenkin kohtuullisesti toimiva demokratia ja työmarkkinainstituutiot, joka sekoitti eri ryhmien pyyteet ja eikä antanut millekään intrsessiryhmälle valtamonopulia. Voisi jopa kärjistää, että hyvinvointiyhteiskunta, joka syntyi 60-lukulaisten valtaan nousun aikana mutta oli heitä edeltäneen kantajasukupolveksi kutsutun ikäluokan ideoimna ja toteuttama, saatiin aikaan, koska vasemmistolaisuus ei saanut yksin riittävästi valtaa. Eli jos demarit olisivat yksin saaneet päättää, demareiden tavoiteet eivät olisi toteutuneet.

Näyttää, että hyvinvointivaltion kriisiytymisella on vahva yhteys vasemmistolaisuuden ytimessä olleeseen individualismiin. Kun yksilöiden hyvinvointi kasvoi, hyvinvointivaltion edellyttämä keskinäinen solidaarisuus alkoi heiketä. Muita ei enää tarvittu omien pyyteiden tavoittelussa, kun itselle oli kasautunut riittävästi resursseja omien pyyteiden tavoitteluun. Hyvinvointiyhteiskunnan henkinen perusta ei ehkä ollutkaan ensisijaisesti yhteisöllinen vaan antiyhteisöllinen. Se ei ehkä ollutkaan “kommunitaristinen” vaan “kollektivistinen”.

Kirjoittaja: Ilkka Vähäpaljo on sunnuntai, 04 tammikuu 2009 @ 15:09
Kirkonrotan analyysi viime vuosikymmenten kollektiivisesta individualisoitumisesta - paradoksaalinen käsite sinänsä - tuntuu pitävältä. Kuinka uskonnollisessa yhteisössä tähän yksilöitymiseen on reagoitu? Mielestäni sangen nuivasti. Kirkon työntekijöiden yllä - Markku Suokonaution tapaus esimerkkinä - leijuu keskiaikaisen dogmaattisuuden vallan synkkä varjo. Joka sen yrittää yltään heittää tai muuten karistaa, joutuu hallinnollisten rangaistustoimenpiteiden kohteeksi. Tuomiokapitulilaitos toimii vaikka matalalla profiililla. Piispat kavahtavat pappia, joka improvisoi kuviotanssiaan, pakollisia kuvioita vastaan nousten.
Näen että kirkon suhde syntiin on lähellä sen sisäistä vallankäyttöä, itsenäisen ajattelun kahlehtimista. Uskonnon v a p a u s koetaan pahaksi, ehkäpä syntiseksikin. Jos seurakuntalaiset ovat lammaslauma, paimenet ja ylipaimenet ovat samalla tavoin omanlaisiaan lampaita; poikkeava mää´intä on vastustettavaa ja eliminoitavaa itseilmaisua. Synti-käsitteellä tärkeä h a l l i n n o l l i n e n rooli alamaisasenteiden ylläpitäjänä.Kyllä synnistä voi puhua kirkossa tänäkin päivänä, ihan perisyntiä myöten. Se on osa ihmiskunnan alkukertomusta, perimyyttiä. Syntikäsitteen hahmottamista voi uusimman kristiuskoa koskevan tutkimuksenkin myötä syventää. Erilaisille näkökulmille tulee antaa oikeus esittäytyä. Olemmeko perisynnin osalta jo tuomitut ja armahdetut Jeesuksessa Kristuksessa? Haluaisin selkokielisempää perisynnin ja armon kysymysten kohtaaamista kirkossa koska on vaarana että kaikki syntipuhe on jähmettynyt ja samaistunut yhteisen uskontunnustuksen kaltaisen dogmaattisen ajatusvallan kanssa. Individualisoituminen ei näy omakohtaisen uskon olemuksen hahmottamisen vapautena kirkon organisaatiossa, joten keskustelua on käytävä sen ulkopuolella, epävirallisesti. Onko virallisuus, virkavalta dogmeineen se auktoriteetti, johon elävä, etsivä kristinusko tänä päivänä tukahtuu vaikka toisinkin voisi olla… Tästäkin syystä sieltä lähdetään kun yksilölliselle ajattelulle ja kokemukselle ei ole annettu tilaa: pettyneinä - tekisi mieli sanoa petettyinä.
…“Hullut vievät sitä (kirkkoa) eteenpäin…” Hullutukseksi maailmalle Jeesuskin sanomaansa kuvaili. Kirkon on aika elää uskon vapaus todeksi kohtaamalla alkukristillisyyteen ja mm gnostilaiseen virtaukseen perehtynyttä tutkimusta ennakkoluulottomasti. Nyt kirkon parhaat pojat nakkelevat niskojaan ja valittavat tällaista tutkimusta (muun muassa Elaine Pagels Gnostilaiset evankeliumit suom. Outi Lehtipuu Art House 2006) “tympäiseväksi”, epäkiinnostavaksi. Mikä siinä on kun seurakunnissa ollaan kiinnostuneita Nag Hammad -tutkimuksesta, Jeesuksen mahdollista naimisissa olemista (selibaatti-imago-dogmin hylkääminen on tietysti kauhistus perinteisessä maskuliinisessa instituutiossa ) ja että kirja on valittu sadan parhaan 1900-luvulla kirjoitetun kirjan joukkoon (Modern Library).

Kirjoittaja: eksynyt on sunnuntai, 17 tammikuu 2010 @ 12:00
Se jokin “kristillinen” media lienee kotimaa konsernin tuotteet. Kirkko ja kaupunki on jo ateistienkin naurun alla oleva vitsi.