Quo vadis luterilainen kirkko?

tiistai, 24 elokuu 2010 @ 12:38
Kirjoittaja: rautahannu

Arkkipiispanvaali nosti ennennäkemättömän hypen
Arkkipiispanvaali herätti luterilaiseen kirkkoon ja sen uudistumiseen uskovien keskuudessa toivon muutoksesta. He saivat varovaista tukea ja sympatiaa myös niiltä kirkon marginaaliin joutuneilta konservatiiveilta, jotka ovat jo menettäneet uskonsa kirkon uudistumiseen. Vaali nosti suoranaisen hypen, ja luterilainen kirkko nousi keskustelun polttopisteeksi tavalla, jota kukaan ei olisi osannut ennakoida. Suuri ansio tästä lankeaa Miikka Ruokasen karismalle, joka muodostuu hyvästä ulosannista, innostavista visioista ja perustelluista näkemyksistä. Tämän lisäksi hän osoitti kypsää kristillistä mielenlaatua eikä lähtenyt Kari Mäkisen kanssa käymissään keskusteluissa inttämään. Kannustustavan keskustelutyylin myötä, jota pidän aloitteellisemman Ruokasen ansiona, keskusteluista tuli mielenkiintoisia ja puheenvuoroista toisiaan täydentäviä.

Hetken näytti, että kaikki on mahdollista ja muutoksen tuulet puhaltavat niiden sydämissä, jotka ovat odottaneet ja toivoneet kirkon uudistusta.

Kirkkopolitiikka osoitti kuitenkin mahtinsa ja näytti, että kirkon linja ei tule muuttumaan, vaan se jatkaa valitsemallaan tiellä. Tämä on sikäli ironista, sillä media oli leimannut kirkon valtarakenteita uhkaavan ja uudistukseen pyrkivän keskitien kulkijan, Miikka Ruokasen konservatiiviksi ja kirkon nykyisen linjan takuumiehen Kari Mäkisen uudistusmieliseksi ja liberaaliksi. Sekulaarille medialle on, joko liian syväluotavaa erottaa konservatiivisuus ja liberaalisuus oppikysymyksissä ja evankeliumin välittämisen muodoissa, tai sitten medialle konservatiivileiman käyttäminen kaikkine konnotaatioineen on tarkoituksellista.

Hype on nyt ohi ja tulevat piispanvaalit tulevat olemaan vähämerkityksisiä tämän vaalin rinnalla. Spekulointi tulee keskittymään uusien naispiispaehdokkaiden ympärille. Ne herättävät myös julkisuutta, ehkä intohimojakin, mutta eivät samanlaista hengellisen toiveikkuuden heräämistä. Luterilainen kirkko oikeastaan tarvitsi ensimmäisen naispiispansa Helsingin piispanvaalissa, ollakseen uskottava siinä tasa-arvon ja humanismin hapattamassa kristillisyydessä, jonka se on eetoksekseen valinnut.

Kirkon uudet jakolinjat tulivat näkyviin

Arkkipiispanvaali tietenkin polarisoi jakolinjat, eivätkä ehdokkaat anna oikeaa kuvaa heidän takanaan olevista ryhmittymistä. Kirkon kriisi koskettaa ihmisiä hyvin eri tavalla. Vanhemmat ikäluokat ovat rakentaneet kristityn identiteettinsä paljon vakaammissa oloissa, jonka varassa heillä on ehkä liikakin toleranssia kirkon hengellisen tilan suhteen. Sen sijaan nuorten ja nuorten aikuisten on paljon haastavampaa samastua ja sitoutua nykyisenlaiseen kirkkoon. Myös pikkukaupunkien ja maaseudun kristityt kokevat muutoksen tarpeen eri tavalla kuin ruuhkasuomen kristityt. Nämä tekijät heijastuivat myös arkkipiispan vaaliin niin, että Mäkisen jatkuvuutta lupaavalle linjalle on tullut ääniä myös nykytilanteeseen tyytyväisiltä konservatiiveilta, joille Ruokanen on edustanut tuntematonta uhkaa. Vastaavasti Ruokanen on voinut saada ääniä kannattajakuntansa ulkopuolelta, niiltä, joille mikä tahansa muutos on parempi kuin nykytilanteen jatkuminen.

Polarisoituneen vaalin jännitteessä, jossa panokset ovat kovat, valintatilanteessa eroja haetaan myös edustajien herättämistä mielikuvista. Positiivisia mielikuvia vahvempia voivat olla negatiiviset mielikuvat, jolloin oma ehdokas voi löytyä toista ehdokasta vastaan äänestämällä. Tällöin voi syntyä ennalta arvaamattomia siirtymisiä. Miikka Ruokasen ja hänen takanaan olleen kannattajakunnan menestystä on pidetty yllättävänä. Vaalissa kuitenkin äänestettiin henkilöä, tulevaa arkkipiispaa, ja Miikka Ruokanen oli hyvin vetovoimainen ehdokas piispanvaalissa, jotka voivat olla aika harmaitakin. Joten hän kokosi ääniä myös taakseen ryhmittyneen kannattajakunnan ulkopuolelta. Ilmiötä selittänee myös se, että kirkossa on enemmän toivetta hengelliseen uudistukseen, kuin mitä kirkosta julkisen keskustelun kautta välittyy.

Arkkipiispanvaali toi kuitenkin esiin kirkon uudet konservatiivit. He ovat hyvin heterogeeninen joukko, jossa on sekä paikallisseurakuntiin sitoutuneita kristittyjä että herätysliikeväkeä. Näitä kirkon uusia konservatiiveja yhdistää kirkon virkaratkaisun hyväksyminen, joskin perusteet sille ovat hyvin erilaisia ja yksilöllisiä. Heitä löytyy ennen kaikkea paljon viidennen herätysliikkeen piiristä, joille evankeliointi on oppia keskeisemmässä roolissa. Tällöin virkakysymyskin ratkaistaan enemmän käytännölliseltä kuin opilliselta pohjalta. Mikäli kieltäytyminen yhteistyöstä naispastorien kanssa estää evankelioimista kirkossa ja yhteistyöhön suostuminen taas mahdollistaa evankelioimisen, niin yhteistyöhön suostuminen on pienempi paha.

Kirkon uusia konservatiiveja yhdistää myös kielteinen suhtautuminen samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen kirkolliseen siunaamiseen. Tämän vuoksi heidänkin päälleen, halusivat he sitä tai eivät, voidaan seuraavaksi sälyttää se konservatiivin, fundamentalistin ja änkyrän kaapu, jota aikaisemmin kantoivat virkaratkaisun torjunut ryhmä. Kirkon virkaratkaisua sai vastustaa noin 20 vuotta, jonka jälkeen naispastorien kanssa alttariyhteydestä kieltäytyviltä otettiin tila pois, vaikka kirkolliskokous oli luvannut, ponnen vahvistamana, perinteisen virkakannan puolella oleville toimintavapauden ja etenemismahdollisuudet kirkossa.

Humanistinen käsitys miesten ja naisten tasa-arvosta osoittautui lopulta luovuttamattomaksi arvoksi myös kirkossa, jolla punnittiin eri mieltä olevien oikeudet. On helppo ennakoida, kuinka kirkon uusille konservatiiveille tulee käymään, kun median ja yleisen mielipiteen kautta tuleva paine kohdistuu vuorostaan heihin. Rivit harvenevat ja perustelut muuttuvat monimuotoisiksi tai käytännöllisiksi. Rekisteröidyn parisuhteen kirkollisen siunaamisen vastustaminen ei tule aktualisoitumaan samalla tavalla kuin virkakysymys, mutta sen vastustamista voidaan tulla paheksumaan vielä enemmän kuin virkaratkaisun vastustamista. Sillä virkaratkaisua pidetään tasa-arvokysymyksenä, mutta rekisteröidyn suhteen siunaaminen voidaan nähdä ihmisarvokysymyksenä.

Mikä on kehityksen seuraava vaihe ja mennäänkö näiden kehälliseksi väitettyjen kysymysten kautta suoraan kristinuskon ytimeen? Jos Raamatun tulkinnanvaraisuus laajenee, niin voiko sen ilmoittama pelastus muuttua myös tulkinnanvaraiseksi? Onko tulevaisuudessa suvaitsematonta julistaa Jeesuksen olevan ainut tie Isän luo?

Luterilainen kirkko ei hukkaa tilaisuutta hukata tilaisuus

Aikaisemmin Suomen luterilainen kirkko salli herätysliikkeiden rikastuttaa itseään, mutta Nokialla virinnyt hengellinen uudistus ei enää mahtunut kirkon sisäpuolelle. Sen sijaan esim. Englannin anglikaaninen kirkko on onnistunut sulauttamaan itseensä hyvin samankaltaista karismaattista liikehdintää. Jos Nokia Missio ei ollut tarpeeksi luterilainen, niin Luther-säätiö on ilmeisesti liian luterilainen, koska myös siitä tahdotaan päästä eroon.

Ns. henkilöseurakuntamallilla, jota on eri yhteyksissä tarjottu kirkolle, nämä molemmat hengelliset liikkeet olisi voitu pitää kirkon sisällä, mutta se ei ole kirkon päättäjille kelvannut. Henkilöseurakuntien kautta olisi syntynyt luonteva vertailutilanne (benchmarking), jolloin olisi voitu oppia erilaisten hengellisten painotusten hyvistä ja huonoista puolista. Luterilainen kirkko ei osannut nähdä tästä aukeavia monia mahdollisuuksia, vaan pelot ja uhat saivat sen estämään aidon erilaisuuden esiin tulemisen. Kirkossa puhutaan paljon erilaisuuden hyväksymisestä ja jopa moniäänisyydestä, mutta samaan aikaan siinä on aivan käsittämätön ja latistava yhdenmukaisuuden vaatimus. Miikka Ruokasen visioima muutos oli jälleen yksi mahdollisuus kirkolle, johon se olisi voinut tarttua, mutta luterilainen kirkko ei näköjään hukkaa tilaisuutta hukata tilaisuus.

Olisiko Miikka Ruokanen arkkipiispana voinut muuttaa kirkkoa? Mikäli katsomme Jumalan tahdon toteutuneen tässä vaalissa, niin se voisi tarkoittaa Ruokasen kannattajille sitä, että hän arkkipiispanakaan ei olisi voinut enää muuttaa kirkon suuntaa. On ehkä hyvä asia, että nämä kirkon muutokseen uskovat tahot eivät saaneet toivoa, jos sille ei kuitenkaan olisi ollut katetta. On parempi kohdata pettymys nyt kuin myöhemmin ja suunnata voimavarat muulla tavalla.

Kirkkolaiva on kuin suuri valtamerialus, jonka kääntämisessä on monta vaihetta. Suurta laivaa ei voi kääntää missä ja milloin tahansa. Silloin, kun kääntyminen on mahdollista, niin vauhtia täytyy hidastaa lähes pysähdyksiin asti. Purjeilla tämän tekeminen vaatisi miehistöltä ja päällystöltä suurta taitoa ja saumatonta yhteistyötä. Ehkä haaste oli liian suuri, koska vain noin puolet oli sitä mieltä, että suunnan muutos on tarpeen. Kykenisivätkö edes muutosta haluavat sellaiseen yhteistyöhön, mitä tavoite vaatisi?

Miten kirkossa mennään tästä eteenpäin?

Onko pietistinen agenda kirkkoon vaikuttamisesta sisältä käsin tullut tiensä päähän? Pystyvätkö uskovat muuttamaan kirkkoa vai muuttuvatko he itse? Nyrkkeilytermein sanottuna: ”Onko lihamylly lähtenyt pyörimään väärinpäin?” Jeesus käski opetuslasten kavahtaa fariseusten hapatusta. Tämä viittaa fariseusten tapaan rakentaa oppia, joka perustuu ihmiskäsityksiin, mutta ei Jumalan ilmoittamaan tahtoon. Jeesus varoittaa tällaisen hapatuksen vaikutuksesta uskovien mieleen ja kehottaa olemaan valppaana sen suhteen, ettei heidän oma mieli mukautuisi tämän maailman ihmisten käsitysten mukaiseksi.

Osa tunnustuksellisista luterilaisista ja karismaattisista luterilaisista on oman siirtonsa tehnyt. He ovat rakentaneet luterilaisesta kirkosta riippumatonta tulevaisuuttaan siten, että kirkko ei voi enää hallita heitä. Kirkon johto on pyrkinyt hallinnoimalla hoitamaan teologiset ongelmat. Ainakin julkisuuteen on välittynyt tällainen tapa käydä vuoropuhelua näiden ryhmittymien kanssa. Kirkon johto väittää jatkuvasti pyrkivänsä keskustelemalla hoitamaan konflikteja, mutta toinen osapuoli on kokenut sen vaihtoehdottomana sanelupolitiikkana, tyyliin ”my way or highway”. Verkkosivustoilla myös vastapuolen näkemykset ovat nopeasti ja helposti kaikkien saatavilla, joten argumenttien vertaaminen on rivikristityillekin suhteellisen helppoa. Tuomiokapituleista on tullut nimensä veroisia, joista on jaeltu tuomioita, silloin kun olisi pitänyt neuvotella ja antaa teologisia perusteita. Toisaalta kirkon liberaalia siipeä kohtaan on oltu ymmärtäväisiä silloinkin, kun olisi pitänyt tehdä selkeitä teologisia linjauksia.

Kirkko on edustajiensa välityksellä piispanvaaleissa suuntansa valinnut, ja Kari Mäkinen tulee arkkipiispana olemaan tämän linjan selkeä takuumies äänestäjiensä toiveitten mukaan. Täytyy huomioida se, että nämä arvot ja näkemykset, joita uudet piispat edustavat ja joita kirkon kevääksikin kutsutaan, ovat olleet muokkaamassa vahvasti kirkkoa nykyisenlaiseksi jo oppositiosta käsin. Mihin suuntaan näitä arvoja edustavat tahot tulevat viemään luterilaista kirkkoa valtaan päästyään? Se on tämän todellisuuden rinnalla laiha lohtu, että melkein puolet kirkon edustajista olisi toivonut kirkon kulkevan toiseen suuntaan.

Nykyisellä linjalla luterilainen kirkko jatkaa sopeutumistaan yhteiskunnallisen moniarvoisuuden paineessa, jolloin kristillisen vaihtoehdon tuoma valo jää vakan alle. Yleisen mielipiteen myötäileminen tekee kirkosta yhdentekevän laitoksen, jonka suola käy mauttomaksi. Tämän johdosta kirkon sanoma on lakannut kiinnostamasta ja se menettää jäseniä sekä maallistuneiden että hengellisesti aktiivisten joukosta.

Kirkon ongelmana tulee lisäksi säilymään onnen etsijän dilemma, jossa onni pakenee etsijäänsä. Kirkon virkaratkaisun takana oli toive päästä kiusallisesta ja kuluttavasta naispappeuskeskustelusta niin, että se voisi keskittyä perustehtäväänsä, evankeliumin julistamiseen. Luterilainen kirkko ei ole vieläkään päässyt kiinni perustehtäväänsä, koska edellisen lisäksi, sen voimavaroja kuluttaa nyt loputtomalta tuntuva homosuhteiden siunauskeskustelu. Valitettavasti näyttää siltä, että eripura ja riitely kirkon ympärillä pikemminkin kasvaa kuin hellittää.

Muutama vuosi sitten eräs amerikkalainen luterilainen teologi kuunteli suomalaisten kristittyjen vastuunkantajien keskustelua kirkon tilanteesta. Keskustelun jälkeen hän sanoi heille, että jos te aiotte jäädä kirkkoon, niin teidän täytyy löytää jokin tapa käsitellä kiukkuanne. Tämä on oleellinen kysymys, joka tulisi ratkaista vähintään tyydyttävästi. Osmo Tiililä, joka kamppaili omana aikanaan kirkkokysymyksen kanssa, myönsi omalta osaltaan sen, että hän oli katkeroitunut ja hän piti sitä elämänsä suurimpana virheenä. Jotkut ovat käsitelleet suhdettaan kirkon ongelmiin niin, että he ovat keskittyneet tekemään hyvin omalla vastuualueellaan ne asiat, joihin heillä on mahdollisuus vaikuttaa. Tämäkin selviytymisstrategia, myönteisyyteen keskittyminen, käy koko ajan haastavammaksi.

Hengellisesti kodittomat herätyskristityt

Herätyskristilliset liikkeet ovat jääneet kirkkoon, mutta väki on monin paikoin äänestänyt jaloillaan. Missä he ovat? He ovat vähän kaikkialla tai eivät oikein missään, koska he eivät ole löytäneet hengellistä kotia, johon haluaisivat sitoutua. Ovatko he postmodernin ajan individualisteja, jotka käyvät milloin Nokia Missiossa, vapaissa suunnissa, Tuomasmessussa ja Luther-säätiössä tai muissa jumalanpalvelusyhteisöissä, mutta ovat kyvyttömiä sitoutumaan? Vai ovatko nämä ihmiset ilman omaa syytään ikään kuin motissa? He ovat kieltämättä jääneet aivan kuin kiristyvän saartorenkaan sisään, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Mistä se johtuu?

Pietistisessä perinnössä kirkkoa tarkastellaan suppeasti omasta positiosta käsin. Kirkko on pikemminkin lähetyskenttä kuin hengellinen koti. Sitä pidetään hengellisen työn objektina, sen sijaan, että siltä odotettaisiin hengellistä ravintoa ja suojaa, mitä sen kuuluisi antaa. Alun perin strategiana on ollut, että julistetaan kirkossa, niin kauan kuin se on mahdollista. Siihen ei kuulunut mukautuminen kirkon vaatimuksiin, mutta näin on vain käynyt.

On tietenkin helpompaa ja mukavampaa kalastaa istutettuja kaloja lammikosta kuin vapaista vesistä. Tämän vuoksi kirkon kalalammikolta ei ole ollut helppo lähteä, mikä on toisaalta ymmärrettävää. Kyse ei ole vain taloudellisesta tuesta ja tiloista, vaan ennen kaikkea siitä, että vakiintunut toimintakulttuuri ja pitkäaikaiset ihmissuhteet on hiottu juuri tähän toimintaympäristöön. Herätysliikeväelle lähteminen kirkosta on yhtä vaikeaa kuin valtion tai kunnan viranhaltijalle on vaihtaa työpaikkaa. Usein viranhaltijatkin jättävät virkansa silloin, kun heiltä viedään mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä. Tämä johtuu siitä, että vaikutusmahdollisuuksien kaventaminen vie työltä mielekkyyden, millä seikalla taas on suuri yhteys loppuunpalamiseen.

Myös herätysliikkeet voivat kadottaa kutsumuksensa ja työn mielekkyyden mukautuessaan kirkon toimintakulttuurin. Onko tämä syynä siihen, että luterilainen herätyskristillisyys menettää jäseniään molemmilta laidoilta? Osa jäsenistä hakeutuu sanaa ja sakramentteja korostaviin jumalanpalvelusyhteisöihin ja toiset ylistystä, rukousta ja armolahjoja painottaviin hengellisiin yhteisöihin. Usein tämä merkitsee myös etääntymistä luterilaisesta kirkosta, vaikka luterilaisuudesta sinänsä ei koeta tarvetta etääntyä.

Herätyskristillisyys ja kirkon jäsenyyden dilemma

Kirkon jäsenyys liittää perinteeseen ja sukupolvien ketjuun, jossa on koettu kristittyjen yhteyttä ja aitoa yhteisöllisyyttä. Tähän liittyy muistoja, tunteita sekä kokemuksia juhlista, elämän siirtymävaiheista ja vuoropuhelusta sanan ja sakramenttien yhteydessä. Näistä ohuista langoista muodostuu näkymätön napanuora, joka on kiinnittänyt perusturvallisuuden tunteen osaksi tätä yhteisöllisyyttä. Näin se menee myös pietisteillä. Heilläkin perusturvallisuuden tunne on ankkuroitunut perinteisiin ja tapoihin eikä pelkästään henkilökohtaiseen uskoon.

Tämä tiedostamaton napanuora selittää myös monien muiden kirkolle uskollisten kristittyjen ristiriitaiseltakin vaikuttavaa käytöstä. He ovat samaan aikaan hyvin sitoutuneita kirkkoon, mutta kamppailevat koko ajan sen tuottamien pettymysten kanssa. He haluavat uskoa ja toivoa, että Jumala yliluonnollisella tavalla huolehtii luterilaisesta kirkosta. Jumalan lupaukset Kristuksen Kirkolle siitä, että tuonelan portit eivät sitä voita, ovat kuitenkin ehdollisia ja koskevat luterilaista kirkkoakin vain siinä määrin, kuin se on ja pysyy Jumalan sanan perustalla.

Kaikesta huolimatta herätysliikkeissä ollaan kirkolle lojaaleja viimeiseen asti. ”Kirkossa käydään niin kauan, kuin siellä Isä meitää rukoillaan”. Tällaiset motot ovat aika kaukana Lutherin todellisen Kirkon tunnusmerkeistä, mutta ne näyttävät riittävän herätysliikeväen sitouttamiseen. Tähän kulminoituu erityisesti herätyskristittyjen dilemma, sillä monet heistä ovat käytännössä hyvin etäällä oman paikallisseurakunnan toiminnasta, vaikka kuuluvatkin niihin nimellisesti.

Kirkosta eroamisen kynnys on suuri, mutta oman paikallisseurakunnan toiminnasta pois jääminen tapahtuu luonnollisen kehityskulun kautta. Joillekin se tarkoittaa ensivaikutelmista alkanutta ja sen jälkeen vahvistunutta kokemusta siitä, että paikallisseurakunta ei vastaa heidän hengellisen kodin tarpeeseen. Toisille taas sama asia varmistuu omakohtaisen kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta, kun he ensin ovat yrittäneet sitoutua ja vaikuttaa seurakunnan asioihin. Tällaisen kehityskulun seurauksena monet herätyskristityt ovat sitoutuneita kirkkoon, mutta eivät omaan paikallisseurakuntaansa. Herätyskristillisten järjestöjen ja liikkeiden johtajat ovat osaltaan vastuussa siitä, että heidän jäsenensä ovat jääneet tähän paitsioansaan.

Aikaisemmin herätysliikkeet tarjosivat jäsenilleen hengellisiä koteja kirkon sisällä, mutta tiedostaessaan jäsentensä ongelman suhteessa paikallisseurakuntiin, he muuttivat strategiaansa. Herätysliikkeiden toiminnassa alkoi painottua tiivis yhteistyö paikallisseurakuntien kanssa, mutta se ei tuottanut toivottua tulosta, jäsenten sitoutumista omaan paikallisseurakuntaansa. Sen sijaan liikkeet itse ovat muuttuneet tässä prosessissa herätysliikkeistä kirkon palvelujärjestöiksi, jolloin niiden jäsenet ovat jääneet tuuliajolle.

Luterilaisen herätyskristillisyyden ongelma on siinä, että he ovat strategiansa kautta rakentaneet tulevaisuutensa kirkon varaan. Heillä on kaikki munat samassa korissa, sillä kirkosta riippumatonta tulevaisuudenvisiota ei ole. Tämä asetelma on selvästi näivettänyt toimintaa ja toisaalta edelleen lisännyt riippuvuutta kirkosta. Kirkon johto ja paikallisseurakunnat näyttävät olevan hyvin tietoisia tästä ja siksi heidän neuvotteluasemansa suhteessa kirkkoon on huono. Tämä tuli hyvin esiin piispojen ja herätysliikeväen yhteisen tahdonilmaisun merkityksessä. Se osoittautui lopulta vain paperiksi, jolla ei ollut mitään merkitystä käytäntöön, kun päätettiin perinteisten messujen kohtalosta Agricolan kirkossa. Tunnustuksellisen luterilaisuuden suuntaan liikkuneesta herätysliikeväestä osa voi koska tahansa hypätä Luther-säätiön rakentamaan arkkiin, mutta herätyskristittyjen parissa ahdinko kasvaa.

Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöt

Luther-säätiö on tehnyt ahkerasti työtä ja hyvin lyhyessä ajassa se on kyennyt organisoimaan lähes koko maan kattavan jumalanpalvelusyhteisöjen ketjun. Tätä menestystä himmentää vain se seikka, että monet jäsenet ovat siirtyneet muista hengellisistä yhteisöistä. Aika näyttää, missä määrin säätiö kykenee vetoamaan täysin maallistuneisiin suomalaisiin.

Valtakirkon ja Luther-säätiön välisessä nokittelussa oman piispan vihkiminen oli säätiön viimeinen siirto. Kirkon seuraava siirto oli kirkon pappisoikeuksien vieminen säätiön piispa Väisäseltä. Tällä ei ole eläkkeellä olevalle piispalle juurikaan merkitystä, joten se oli kuin nyrkkeilyssä kova isku suojaukseen, josta ei jaeta osumapisteitä. Ymmärrettävästi jännitteinen tilanne herättää kirkon jäsenistössä ärtymystä, sillä tämä on jälleen uusi ongelma kirkolle, jota ei saada pois päiväjärjestyksestä. Tätä turhautumista Luther-säätiötä kohtaan käsitellään vuoroin ilkkuen ja vähätellen sen marginaalista merkitystä ja vuoroin kiukuttelemalla sen toimintatavoista.

Ollaanpa Luther-säätiöstä mitä mieltä tahansa, niin he eivät ole valinneet helppoa tietä. Heidän toiminnassaan toteutuu myös yksi Lutherin todellisen Kirkon tuntomerkeistä eli ristin kantaminen ja vaino. He ovat asettaneet hyvinvointinsa, taloutensa ja maineensa konkreettisesti alttiiksi kuuliaisuudessa Jumalan sanaa kohtaan, niin kuin he ovat sen ymmärtäneet. Länsimaisilla kristityillä on usein naiivi käsitys vainosta, ikään kuin vainottuja olisivat vain ne, joita pahoinpidellään tai tapetaan. Tällöin mitätöidään sitä vainoa, jota monet kristityt kokevat tavallisessa arjessa ja työpaikoillaan.

Raamatussa ja oikeassa elämässä vaino ja ahdistus kulkevat yleensä käsi kädessä. Sanan vaino merkityksiä ovat ”ajaa takaa” ja ”yrittää saavuttaa”. Ahdistusta tarkoittavan sanan merkityksiä ovat ”murskaaminen ja puristaminen”, jotka kuvaavat ahdistuksen aiheuttamaa sisäistä ja ulkoista painetta. Vaino tarkoittaa ennen kaikkea vihollisen painostusta kristityn mieltä vastaan. Ne, jotka eivät asemansa tai tekemiensä kompromissien takia itse koe tätä painetta, saattavat mitätöidä ja lisätä toisten kokemaa kärsimystä, väittäen sitä itse aiheutetuksi marttyyriudeksi. Vaino ja ahdistus kirkon tuntomerkkeinä eivät tule koskaan olemaan muodikkaita, mutta ne voivat osoittautua myös toivoa herättäviksi välineiksi Jumalan kaitselmuksessa, joilla Hän kykenee yhdistämään erilleen ajautuneita kristittyjä.

Luther-säätiön toiminta herättää myös herätysliikeväessä monenlaisia tunteita, joihin sekoittuu niin närää kuin kateuttakin. Luther-säätiön organisoituminen itsenäiseksi toimijaksi on antanut heille vahvan neuvotteluaseman suhteessa herätysliikkeisiin. Keskiöön nousee nyt herätysliikkeiden tuleva asema ja herätysliikeväen käyttäytyminen. Tähän asti herätysliikkeet ovat jäsentensä kautta olleet toteuttamassa kirkon perustehtävää yksilöiden tasolla. Sley:n ja Luther-säätiön välillä tuskin tulee olemaan mitään ylipääsemättömiä yhteistyön ongelmia. Lestadiolaiset kulkevat omia polkujaan, mutta osalla heistä on yhteyksiä säätiöön ja toisilla herätyskristittyihin. Suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, mitä tulevat tekemään ns. viidennen herätysliikkeen järjestöt ja jäsenet.

Mielenkiintoista on myös se, että herätysliikkeet ja järjestöt korostavat aina, että ne eivät ole seurakunta, mutta siitä huolimatta ne pitävät lujasti kiinni jäsenistään. Tämä on kieltämättä erikoinen asetelma. Herätysliikkeiden jäsenet ovat leimautuneet omaan liikkeeseensä, mutta liikkeen puolesta heitä ohjataan paikallisseurakuntaan, joita he useimmiten vieroksuvat. Mikäli he osallistuvat paikallisseurakunnan toimintaan, niin ehkä myös sen pastori turhautuu, koska heillä on samaan aikaan paimenia herätysliikkeessä. Näin on syntynyt hyvin mutkikas tilanne, jossa liikkeet tarjoavat sanan, opetuksen ja ohjauksen, mutta paikallisseurakunnat sakramentit ja tilat. Eipä ihme, että herätysliikeväki on hämillään.

Oikeaoppisuuden ja herätyskristillisyyden välinen jännite

Luther-säätiö tarjoaa herätyskristityille avoimesti yhteistyön kättä, mutta se käsi on samanlainen kuin luterilaisen kirkon käsi oli Luther-säätiölle. Tervetuloa, mutta meidän ehdoilla. Ei siis ihme, että herätyskristityt eivät ole lämmenneet tälle tarjoukselle, vaikka Luther-säätiö valitsi piispaksi kansanlähetystaustaisen Matti Väisäsen.

Raimo Mäkelä on peräänkuuluttanut sitä, että tunnustukselliset ja herätyskristilliset luterilaiset tarvitsevat toisiaan. En voisi olla tästä periaatteesta enempää samaa mieltä. Pelkistetysti tässä on kyse siitä jännitteestä, mikä on puhdasoppisuuden ja pietismin välillä ja jota ei saisi purkaa. Puhdasoppisuuden painotus on ihmisen ulkopuolella oleva valmis pelastus, joka otetaan vastaan uskolla sanan lupauksiin. Pietistinen perintö taas korostaa ihmisen omakohtaisen uskon ja kilvoittelun merkitystä.

Herätyskristillisten yhteisöjen vahvuus on ollut niiden dynaamisuudessa. Huoli ja hätä pelastumattomista on ajanut heitä evankelioimaan ja näin yhteisö on saanut uusia jäseniä. Tästä näky on laajentunut missionaariseen toimintaan. Yhteisön jäseniä on varustettu ja rohkaistu sekä yhteisen että henkilökohtaisen rukouksen kautta. Armolahjojen kautta on rakennuttu sekä saatu kehotusta ja lohdutusta. Yhteisöjen ilmapiiri on muodostunut välittömäksi ja avoimeksi. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että paimenuuden ja opetuksen kautta kyetään avaamaan ne solmukohdat, joita erilaisten lahjojen ja hengellisten painotusten käytäntöön soveltamisessa tulee eteen.

Herätyskristilliset yhteisöt käyvät yleensä tietyt kehitysvaiheet. Tyypillisin ongelma-alue on suorituskeskeisyys, joka heijastuu niin oman uskonelämän hoitamiseen kuin kristittynä elämiseen. Tämä on ajan mittaan uuvuttavaa. Tunnustuksellisilta luterilaisilta he voivat oppia lain ja evankeliumin erottamisen periaatteen ja Jumalan armon omistamisten vapaana lahjana. Nämä ovat välttämättömiä opillisia yhtälöitä, joiden oivaltamisen kautta käy tie kohti kristityn vapautta.

Tunnustuksellinen luterilaisuus, puhdasoppisuus tai ortodoksisuus, millä nimellä sitä nyt halutaankin kutsua, ei ole aina vaikuttanut herätyskristillisyyteen myönteisesti. Tämä näkyy armolahjojen käytön hiipumisena monin paikoin. Ne ovat aikaisemmin olleet luonteva osa herätyskristillisyyttä, mutta epävarmuus ja pelko siitä, mikä on Pyhän Hengen oikeaa toimintaa, on johtanut ylivarovaisuuteen. Luterilainen herätyskristillisyys oli aikoinaan radikaalia ja ulospäin suuntautuvaa, mutta nyt toiminta kohdistuu enemmän oman viiteryhmän hoitamiseen. Tunnustuksellinen luterilaisuus ja herätyskristillisyys todellakin tarvitsevat toisiaan niin, että jännitettä ei pureta. Sanon tämän sillä varauksella, että puhutaan karismaattisuudelle avoimesta herätyskristillisyydestä.

Yhteisöllisyyden rakentaminen

Luther-säätiö ei lähtenyt luomaan yhteistä rintamaa herätyskristittyjen kanssa, mitä varmasti moni olisi toivonut. Ilmeisesti Luther-säätiössä ei ajatella herätyskristillisen hengellisyyden edustavan mitään korvaamatonta kristillisyyden tulkintaa, vaan he voivat nähdä sen pikemminkin opillisesti epävakaana ja vaikeasti hallittavana.

Herätysliikkeissä saatetaan kokea surua, pettymystä ja mielipahaa siitä, että yksi ruumiin jäsen ei näytä tarvitsevan muita jäseniä. Sen sijaan Luther-säätiössä taas toivottaisiin enemmän ymmärrystä ja tukea herätysliikkeiden ja järjestöjen puolelta. Näistä tunnoista ei kuitenkaan julkisesti keskustella. Usein käy niin, että keskustelemattomuus purkautuu muulla tavalla, kuten keskinäisellä syyttelyllä, arvostelulla ja epäluottamuksella.

Luther-säätiö on pyrkinyt ennakoimaan opillisen yksipuolisuuden uhat, mikä näkyy siinä, miten se pyrkii vastaamaan yhteisöllisyyden tarpeeseen. Tästä heille täytyy antaa pisteet ja varaukseton tunnustus. Kristillisillä yhteisöillä ja muilla yhteisöillä on samoja lainalaisuuksia. Oikean opin ja kristillisen rakkauden välistä suhdetta seurakunnassa voi verrata rajojen ja rakkauden suhteeseen hoitoyhteisössä.

Lastensuojelulaitoksissa on ollut hyvin tavallista, että ajaudutaan sääntöjen viidakkoon pyrittäessä saamaan nuorten käytöshäiriöt hallintaan. Kaikki ongelmat pyritään ratkaisemaan uusien sääntöjen ja seuraamusten kautta, jolloin yhteisöt ajautuvat hoitamisen ja ohjaamisen sijaan kontrolloimaan asiakkaitaan. Tämän seurauksena yhteisöstä tulee hyvin kankeita ja muodollisia ja niiden ilmapiiri muodostuu ilottomaksi ja toivottomaksi. Samaa voi tapahtua missä tahansa yhteisöissä, myös hengellisissä.

Nuorten sijaishoito-osastoa johtaessani jouduin miettimään rajojen ja rakkauden suhdetta toisiinsa. Tulin siihen tulokseen, että rajat täytyy asettaa ensin, koska ne antavat suojan kaikelle muulle toiminnalle. Myöhemmin taas painopiste oli vuorovaikutustapojen parantamisessa, koska emme voineet saavuttaa enempää rajojen ja sääntöjen kautta. Rajat antavat turvaa, mutta hyvät vuorovaikutussuhteet tuovat elämää ja yhdessä ne synnyttävät ilmapiirin, jossa niin asiakkaat kuin työntekijätkin viihtyvät. Mikä tärkeintä, hyvä ilmapiiri hoitaa yhteisöä perustehtävän suuntaisesti enemmän, kuin mikä on vastuunkantajien osien summa.

Opillinen oivallus on parhaimmillaan suuresti vapauttava kokemus. Oppiin keskittymällä ei kuitenkaan kyetä vaikuttamaan kaikkiin hengellisen yhteisön ongelma-alueisiin, vaan opista voi tulla myös kahle, jolloin kristittyjä kontrolloidaan oikean opin avulla. Usein oppia korostavissa yhteisöissä ei aina edes ymmärretä, mistä puhutaan, kun otetaan puheeksi yhteisön huono ilmapiiri. Niissä saatetaan ajatella hyvin praktisesti, että jos ongelmana on raskaaksi koettu ilmapiiri, niin voisiko sen korjata sillä, että siirretään vapaan seurustelun osuus tilaisuuden lopusta sen alkuun.

Vastuunkantajat voivat kokea myös loukkaavana sen, että kaikki eivät ole tyytyväisiä, vaikka oppi on niin hyvä. Oppia korostavat yhteisöt keskittyvät helposti opin hiomiseen muun hengellisen elämän kustannuksella, koska se on aluksi ollut tärkeä osa yhteisön struktuurin rakentamista. Ajan mittaan yhteisöstä voi tulla hyvin yksipuolinen korostuksissaan ja painotuksissaan, jolloin se vetoaa tietynlaisiin ihmisiin ja karkottaa toisenlaisia pois.

Yhteisöllisyyden rakentamisessa hengellinen yhteisö voi asettaa itselleen rajat, joita se ei voi ylittää. Armolahjojen seurakuntaa rakentavaa vaikutusta ei saavuteta, jos yhteisöä ei rakenneta avoimena kaikille Pyhän Hengen raamatullisille ilmenemismuodoille. Pastorilla on suuri valta määritellä todellisuutta omista lähtökohdistaan käsin. Tämän takia seurakunnassa ilmenee sellaista hengen elämään, jota pastori tavoittelee ja sammuu sellainen, johon pastori ei rohkaise tai josta pastorilla itsellään ei ole kokemusta.

Oikeaoppisuutta korostavissa yhteisöissä pastorin auktoriteetti rakentuu helposti sen varaan, miten hän hallitsee opilliset asiat. Tällöin on vaarana syntyä asetelma, jossa laumasta tulee passiivinen ja riippuvainen paimenesta, johon henkilöityy osaaminen ja kyvykkyys. Maallikoiden tehtävät muodostuvat usein luonteeltaan käytännöllisiksi, jolloin pastorin osuus hengellisen työn osaajana ja vastuunkantajana korostuu.

Sen sijaan yhteisöissä, joissa on vahvoja esirukoilijoita ja profeetallisten armolahjojen käyttäjiä, pastori joutuu tunnustamaan, että muilla on ylivertaisia armoituksia häneen nähden. Siitä huolimatta hän on lauman johtaja ja paimen, mutta asetelmasta seuraa molemminpuolinen riippuvuus. Tällöin pastori ei ole ainut korvaamaton, vaan myös monista maallikoista tulee seurakunnalle korvaamattomia hengellisten palvelutehtävien kautta, joihin armolahjat voivat heitä varustaa. He eivät voi vaatia itselleen asemaa hengellisten lahjojen perusteella, mutta he voivat kasvaa palvelemaan seurakuntaa hengellisinä vastuunkantajina pastorin rinnalla. Näin syntyvien palvelutehtävien kautta myös naiset löytävät luonnollisen tavan palvella miesten rinnalla.

Toivottavasti Luther-säätiö onnistuu välttämään oikeaoppisuuden helmasynnit, joina pidetään kovuutta ja ymmärtämättömyyttä ihmisten yksilöllisiä elämäntilanteita kohtaan. Näissä asioissa herätysliikeväen katseet ovat kääntyneet Luther-säätiön suuntaan. He haluavat nähdä merkkejä siitä, että Luther-säätiössä kasvetaan Kristukseen niin, että totuutta noudatetaan rakkaudessa (Ef4:15). Herätysliikkeissä on paljon hiljaista tietoa, jossa kristillisyyttä osataan arvioida hedelmien mukaan.

Uudistuva kirkko -seminaari

Istuin yhden päivän ajan Turussa kuuntelemassa Uudistuva kirkko -seminaaria, joka on syntynyt arkkipiispan vaalin jälkeisessä innostuksessa, Miikka Ruokasen tukijoukkojen keskuudessa. Ruokasen alustus ja teesit ovat hyviä, mutta ne eivät täysin vakuuta, koska minua kiinnostaa vain yksi kysymys, miten? Miten tämä kaikki oikea puhe voisi muuttua todeksi luterilaisessa kirkossa? Seminaarissa kuulimme, että byrokratian rattaissa kulkee aloite muutaman henkilöseurakunnan pilottihankkeesta. Täytyy sanoa, että se juna meni jo. Aloite on liian varovainen ja hidas voidakseen ratkaista nykyistä kriisiä, vaikka se sattuisikin toteutumaan. Se tarjoaa oikeastaan vain turhaa toiveikkuutta, jonka varassa on kiusaus jäädä passiivisena odottamaan.

Seuraavaksi muut alustajat kertovat onnistumisista myönteisiä esimerkkejä. Olkapäilleni laskeutuu miellyttävä tunnelma, jonka viesti on rohkaiseva ja toiveikas. Kaikki näyttää olevan mahdollista, kun vain toimimme oikein ja muutamme toimintatapojamme. En kuitenkaan ota vastaan tätä mukavaa tunnetta, koska minulla on jo paljon kokemusta sen pettävyydestä. Nämä onnistumiset liittyivät uusien seurakuntalaisten kohtaamiseen, tavoittamiseen ja aktivoimiseen. Näillä tavoilla voidaan osaltaan hillitä kirkon jäsenkato-ongelmaa, mutta ei ratkaista kirkon kriisiä eikä hengellisen kodittomuuden ongelmaa.

Seuraava alustaja, Marko Huhtala, selkiyttää kirkon ongelman uudelleen. Hänellä on paimenen huoli siitä, että mihin hengelliseen yhteisöön voi johdattaa uskoontulleet. Hänen mukaansa kysymys on siitä, valuuko uusi viini kirkon leileihin vai sen ulkopuolelle, jolloin kohtalon kysymykseksi kiteytyy: ”Miten syntyy kirkon uudistukselle pääuoma eikä enää uusia yhdistyksiä?” Olemme seminaarin ytimessä, jossa on pari sellaista kysymystä, mitä meidän pitäisi kysyä, mutta ei vastauksia niihin. Kirkon sisällä syntyy koko ajan uusia yhdistyksiä, jotka pyrkivät vastaamaan hengellisen kodittomuuden tarpeeseen.

Kristillisillä yhdistyksillä ei kuitenkaan ole mandaattia tarjota hengellistä kotia uskoville eikä siihen liittyvää Jumalan lupausta, vaan Jumalan suunnitelmien suuri salaisuus on seurakunta. Tämän vuoksi yhdistykset pyrkivät yhteistyöhön luterilaisten paikallisseurakuntien kanssa, jolloin ne kuihtuvat, yksi toisensa jälkeen, luterilaisen kirkon palvelujärjestöiksi. Ne eivät kykene ratkaisemaan kirkon kriisin yhtä kipupistettä ja tähän liittyvää kirkon perustehtävää, joka on hengellisen kodin tarjoaminen kristityille.

Diskurssi määrää ajattelun rajat

Tämä Uskojarukouksen keskustelufoorumilta poimimani otsikko sanoittaa hyvin sen kysymyksen, joka minulle jäi Uudistuva kirkko -seminaarista. Kansankirkon diskurssiin kuuluu, että vastauksen kirkon kriisiin täytyy olla sellainen, joka voitaisiin toteuttaa kirkon johdon hallinnoiman parokiaalisen (seurakunnan jäsenyyden määräytyminen asuinpaikan mukaan) järjestelmän sisällä. Tällöin kaikki ratkaisuehdotukset ovat jo moneen kertaan kierrätettyjä. Miten kirkko voi muuttua, jos sitä ei ole lupa haastaa myös niin, että syntyy konflikti tämän kansankirkollisen järjestelmän kanssa? Kirkon johto tuntuu olevan kuin virtahepo, jota ei saa suututtaa. Herätysliikkeet taas toimivat niin kuin läheisriippuvuuteen sairastunut lähiomainen. Ne sopeutuvat koko ajan niin, ettei virtahepo vain vihastu.

Raamatun opettaa, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan. On mielenkiintoista, että Jeesus käskee fariseusten hapatuksen lisäksi varomaan myös Herodeksen hapatusta (Mark8:15). Uskonnollinen ja yhteiskunnallinen asenneilmapiiri voivat sulautua yhteen ja edustaa sellaista todellisuuskäsitystä, johon kristityt eivät saa mukautua, vaan johon niiden täytyy pitää erillisyyttä.

Kristillisyydessä pidetään usein jonkinlaisena ihanteena sitä, että ei konfrontoida, aiheuteta konflikteja eikä suututa. Suuttuminen on kuitenkin terve reaktio epäoikeudenmukaisuuteen ja pahuuteen. Parhaimmillaan kiukun voi kanavoida aktiivisuudeksi, joka on toivotun muutoksen suuntaista. Oikea-aikainen konfrontointi ja erimielisyydestä johtuvat konfliktit eivät kavenna vaihtoehtoja, vaan tarjoavat mahdollisuuden muutokseen.

Jeesuksen esimerkki oli juuri tällainen. Hän ei pelännyt olla eri mieltä tai aiheuttaa konflikteja eikä varsinkaan siellä, missä oltiin uskonnollisen vallan ytimessä. Temppelissä ja fariseusten keskuudessa Jeesus ei laskelmoinut eikä mielistellyt, vaan hän oli suolana tavalla, joka ei kaikkia miellyttänyt.

Väitän, että kirkon uudistuksella ei ole mitään mahdollisuuksia, jos siihen pyrkivät tahot eivät uskalla haastaa kansankirkkoa aina konfliktiin asti, mikäli evankeliumin asia sitä vaatii. Tässä tarvitaan alttiutta muutoksen puolesta, jota vakiintuneet tavat ja tottumukset eivät saa rajoittaa, eikä laskelmointi kirkon suurella omaisuudella tai resursseilla. Vai saako kansankirkon diskurssi määrätä sen, mikä on mahdollista?

Hannu Muilu, Turku

Erittäin hyvä artikkeli Hannulta!
Kiitos!
Tässä muutama kommentti:

Hannu kirjoitti:
”Luther-säätiö ei lähtenyt luomaan yhteistä rintamaa herätyskristittyjen kanssa, mitä varmasti moni olisi toivonut.”

Tämä ei pidä aivan paikkansa. Luther-säätiön toimesta järjestettiin useampi palaveri ja neuvottelu, johon kutsuttiin herätysliikejohtajat mukaan. Niissä todettiin kirkon ongelmat, mutta halua lähteä uuden rakentamiseen kirkosta riippumattomalla tavalla ei ollut. Järjestöt ovat liian riippuvaisia kirkosta ja parokiaalisista seurakunnista.
Kuten totesit ja joku muukin viisas on aikaisemminkin jo sanonut: ”Diskurssi määrää ajattelun rajat”

Hannu kirjoitti:
”Herätyskristillisten yhteisöjen vahvuus on ollut niiden dynaamisuudessa. Huoli ja hätä pelastumattomista on ajanut heitä evankelioimaan ja näin yhteisö on saanut uusia jäseniä. Tästä näky on laajentunut missionaariseen toimintaan.”

Tässä on vain osa totuutta. Kuinka paljon tuosta dynaamisuudesta on valunut hukkaan ja kuinka paljon ihmisiä on lopulta löytänyt seurakunnasta hengellisen kodin?

Hannu kirjoitti:
”Luther-säätiö on tehnyt ahkerasti työtä ja hyvin lyhyessä ajassa se on kyennyt organisoimaan lähes koko maan kattavan jumalanpalvelusyhteisöjen ketjun. Tätä menestystä himmentää vain se seikka, että monet jäsenet ovat siirtyneet muista hengellisistä yhteisöistä.”

Tämä ei pidä paikkansa. suurin osa ihmisistä on ollut järjestötaustastaan riippumatta ilman hengellistä kotia ja irrallaan.
Luther-säätiön yhteisöihin on tullut mukaan myös paljon ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista järjestötaustaa, eikä minkäänlaista seurakuntayhteyttä.

Kirjoittaja: Kirkonrotta on tiistai, 24 elokuu 2010 @ 22:26
Mahtaakohan arkkipiispan vaalin merkityksen arviointi mennä överiksi?

Kirjoittajalla tuntuu olleen merkillisen vahva usko Miikka Ruokasen kykyihin uudistaa kirkkoa, jos Ruokanen olisi valittu arkkipiispaksi.

Koko nykyisen menon ja valitsematta jääneen uudistuksen välisen suhteen kuvaus näyttää omituiselta, jos asetetaan riviin kaikki nykyiset ja lähivuosina eläköityneet piispat ja heidän teologiset ym. käsityksensä.


Pöllö: “Jos Newton ei olisi keksinyt painovoimalakia, kaikki leijuisivat ilmassa.”
Keksintöjä. Nalle Puh 1/1983, s.27.

Kirjoittaja: tasanko on keskiviikko, 25 elokuu 2010 @ 08:08
Aika jännä juttu, että rautahannu tuli kirjoittaneeksi keskustelujen tarpeesta tilaisuuksien alussa. Satuin juuri eilen illalla ajattelemaan samaa asiaa, kun en meinannut millään keksiä, miten eräs ongelma ratkaistaan. Sitten huomasin, että järjestetään alkuun keskustelu- ja rukoushetki. Samalla huomasin heti, että se auttaisi yhteensä kolmeen ongelmaan.

Luulen, että kirjoittaja tosiaan suurentelee arkkipiispan vaalin merkitystä, kuten Kirkonrotta kirjoitti. Arkkipiispan vaalihan oli vain sitä samaa, mihin on totuttu. Vuorovaikutuksen ja vallan käytön muutos on jo pitkällä. Tästä on hyvä esimerkki eräs kirkkoherra, jolta kysyttiin tiloja hengellistä tilaisuutta varten. Hän ei ollenkaan miettinyt, että asia olisi jotenkin hänen omaa vallankäyttöään, että Leijonille annetaan, mutta Tiikereille ei, tms. Hän pohti vain tarpeita ja tarkoitusta, asian mielekkyyttä. Kyllä minusta kirkko on paljonkin puhdistunut korruptiosta sitten 1960-luvun.

Siitä kirkko ei ole “puhdistunut”, että perhejuhlien kysyntä on edelleen suuri. Edelleen kukkalaitteet, hautajaisväen muonitus ja tunnelmat ovat enemmistölle tärkeämpiä kuin uskontunnustus tai Herran rukous. Vatsa on lähempänä kuin sydän. Kuitenkin on kai menty eteenpäin, sillä kun olin lapsi, sanottiin jopa, että kirkossa ei saa rukoilla, koska sellainen vaikuttaa liian hengelliseltä. Tasa-arvon suoksi pitää puhua yhteisistä asioista, eikä usko ole yksi niistä. Näin väitettiin minulle perustellen, että uskon asiat ovat liian vaikeita yhteisiksi, pitää olla hyvin hiljaa niistä ettei loukkaa ketään, ainakin jos on pappi. Hengellinen elämä paikallisseurakunnissa on nyt paljon avoimempaa kuin silloin. Suhtautuminen karismaattisuuteen on rennompaa.

Joo, on muutoksen aika.

Kirjoittaja: M.Wigelius on keskiviikko, 25 elokuu 2010 @ 08:24
Suurkiitokset, Hannu, loistavasta ja syvälle luotaavasta analyysistasi! Oikein mieltä lämmittää!

Silti haluan kiinnittää huomiotasi samoihin kysymyksiin, joihin St. Georg edellä viittasi. Antamasi kuva Luther-säätiön suhteesta herätyskristillisiin järjestöihin ei pidä kokonaan paikkaansa. Yhteydenottoja on todellakin ollut, mutta ne on pääsääntöisesti joko - osin hyvinkin karkeasti ja julkisesti - torjuttu tai tyydytty vain hiljaiseen mukana elämiseen kulissien takana. Ja joissakin Säätiön seurakunnissa suuri osa seurakuntalaisista on taustaltaan nimenomaan “viidesläisiä”, samoin iso osa pastoreista.

Lisäksi: allekirjoitan suurin kirjaimin kuvailemasi vaaran “väärästä ortodoksiasta”, joka juuri luterilaisen ortodoksian oman tradition näkökulmasta on todella väärä, se kun on korostanut juuri oikean opin ja oikean elämän välttämätöntä yhteenkuuluvuutta. En kuitenkaan näe tämän “kauhukuvan” toteutuneen Säätiön seurakunnissa. Keskuksessa ei ole opillisten kysymysten pohdinta, vaan oikean Raamatun opin todeksi eläminen jumalanpalveluksessa ja kristillisessä vaelluksessa. Julkinen kuva voi tosin olla toisenlainen.

Erottelusi “vähemmän arvokkaiden” käytännöllisten tehtävien ja “arvokkaampien” hengellisten tehtävien välillä ei myöskään ole raamatullinen eikä luterilainen. Päinvastoin, sekä P.Paavali että Martti Luther korostavat kaikkien tehtävien yhtälaista arvokkuutta, ja “karismat” yhdistetään myös mitä käytännöllisimpään tehtäviin, kuten organisaatiosta ja sen taloudesta huolehtimiseen. Ja seurakunnallahan on lopulta kokonaisuutena - johon yksittäisen uskovan armolahjat nivoutuvat - sekä oikeus että velvollisuus yhtäältä kutsua paimenet (joiden ensisijaisena velvollisuutena on huolehtia Sanan oikeasta julistuksesta ja sakramenttien Sanan mukaisesta jakamisesta), toisaalta valvoa näiden opetusta.

Silti on tärkeää kilvoitella myös siinä, että kaikki armolahjat tulisivat oikealla tavalla koko seurakunnan käyttöön. Tässäkin voisi ottaa oppia vanhasta, luterilais-puhdasoppisesta herätyskristillisyydestä, rukoilevaisuudesta, jossa ei vain oikea oppi ja sydämellinen rakkaus, vaan myös armolahjojen laaja, hengellinen käyttö on osa normaalia seurakunnan elämää.

Mutta vielä kiitokset, Hannu! Soisin, että tämän artikkelin lukisi mahdollisimman moni kirkkomme vaikuttaja ja vastuunkantaja!

M.Wigelius

Kirjoittaja: Anonymous on keskiviikko, 25 elokuu 2010 @ 16:35
Erinomaisen tarkka ja syväluotaava artikkeli Rautahannulta, johon ei voi juuri mitään enää lisätä. Juuri tuo Luther-säätiö/herätysliikeväki-asetelma on mielestäni oikein kuvattu, enkä usko näiden kovin hyvin toisiaan kohtaavan, koska joissain asioissa näkemykset ovat lähes päinvastaiset, vaikka yhdessä nähdäänkin kirkon ongelmat samantyyppisinä. On vaikeaa sanoa, miten tämä kehitys jatkossa etenee. Kirkkolaiva jatkaa kulkuaan valitsemaansa suuntaan ja yhä kauemmaksi tunnustuksellisista ja herätyksellisistä, mutta milloin keidenkin on sitten aika jättää laiva ja koota voimat yhteen, sitä en uskalla vielä arvioida. Joka tapauksessa nykyistä menoa kirkkolaivamme on pian upoksissa, ellei kurssia käännetä.

Kirjoittaja: Snafu on keskiviikko, 25 elokuu 2010 @ 23:34
Oivallinen teksti Hannulta! Muut ovatkin jo kommentoineet paljon sellaista, mitä itsekin olisi ehkä sanonut. Olisi erinomaisen hyvä asia, jos mahdollisimman moni viidesläinen lukisi tämän. Kysymys on kriittinen: mikä on tulevaisuuden strategia seuraavat 30 vuotta? Vähän pahoin pelkään tosin, että asiat kulkevat kuten erään herätysliikepapin kerrotaan sanoneen: liikkeiden uudistus käy hautausmaan kautta. Silloin voi olla jo liian myöhäistä.

Kirjoittaja: Diakoni on tiistai, 31 elokuu 2010 @ 10:52
Kiitos rautahannulle kirjoituksesta. Erityisesti minua kosketti kohta:

“jos te aiotte jäädä kirkkoon, niin teidän täytyy löytää jokin tapa käsitellä kiukkuanne. Tämä on oleellinen kysymys, joka tulisi ratkaista vähintään tyydyttävästi. Osmo Tiililä, joka kamppaili omana aikanaan kirkkokysymyksen kanssa, myönsi omalta osaltaan sen, että hän oli katkeroitunut ja hän piti sitä elämänsä suurimpana virheenä. Jotkut ovat käsitelleet suhdettaan kirkon ongelmiin niin, että he ovat keskittyneet tekemään hyvin omalla vastuualueellaan ne asiat, joihin heillä on mahdollisuus vaikuttaa. Tämäkin selviytymisstrategia, myönteisyyteen keskittyminen, käy koko ajan haastavammaksi.”

Oivasti sanottu. Huomaan itsekin katkeroituneeni, mutta kun ei oikein tunnu olevan mitään tapaa käsitellä kiukkuaan. Olen saanut ainoistaan “sopeudu”, “sinun pitää miettiä asioita uudelleen”, “etkä voisi ajatella kuitenkin näin” -ohjeita. Maallikkona kun ei oikein ole edes mitään vastuualuetta, on vain laiva joka tuntuu menevän kohti putousta ja poispääsyä ei ole. Itselläni se kuvastuu ihan konkreettisena ajoittaisena pahoinvointina kirkon läheisyydessä, mutta siitä huolimatta kirkkoon on mentävä.

D

“Diakoni on kyllä nero ja hänen huumorintajunsa on aivan mahtava.” -vieras

Kirjoittaja: lotta on keskiviikko, 01 syyskuu 2010 @ 18:02
Hyvä analyysi tämän hetkisestä tilanteesta. Olen juuri kuvailemasi herätyskristitty. Voin pahoin kirkon ratkaisujen suhteen. Olen jo pitemmän aikaa ihmetellyt, että eihän kirkko ja usko saisi olla se, mikä aiheuttaa jatkuvaa mielipahaa. Tuenko verovaroin asioita, jotka ovat vastoin omaatuntoani? Mikä olisi vaihtoehtoinen hengellinen seurakunta? Kyllä on harmi, elleivät kaikki herätyskristityt ja tunnustukselliset voi nyt pitää yhtä. Tieni varmaankin johtaa Luther-Säätiöön.

Kirjoittaja: NORTON on lauantai, 04 syyskuu 2010 @ 12:39
Höm. Ikävää pilata hyvä yhteishenki, mutta minä olen alkanut nähdä paljon hyvääkin nykyisessä tilanteessamme. Hyviä asioita ovat ainakin seuraavat:

  1. Evankeliumin kovuus nousee taas esille, kun joudutaan huomaamaan, että se vaatii ihmiseltä konkreettisia ratkaisuita, jotka voivat maksaa maallisessa mittakaavassa paljon.

  2. Yhteishenkeen ja mukavuuteen pohjautuva uskonnollisuus menettää asemiaan. Tyhjänpäiväiseen hymistelyyn ei riitä enää intoa kun on asioita, jotka ovat oikeasti merkittäviä.

  3. Asiat eivät tapahdu turhaan, eikä Jumala hylkää kirkkoaan. Vaikka lopputulos on vielä epäselvä, se on väistämättä hyvä. Kehitys ei siis johda huonompaan, vaan parempaan. Ikävä kyllä se taitaa tarkoittaa samalla sitä, että yhä harvempi tulee seisomaan lopussa.

Kirjoittaja: Leppis on lauantai, 04 syyskuu 2010 @ 16:43
“Asiat eivät tapahdu turhaan, eikä Jumala hylkää kirkkoaan”
Ei varmasti hylkää kirkkoaan. Evl.fi tulevilta raunioilta nousee Hänen kirkkonsa uudelleen.

Kirjoittaja: rautahannu on tiistai, 02 marraskuu 2010 @ 18:54
Kiitokset rohkaisevasta palautteesta ja kirjoituksen saamasta hyvästä vastaanotosta. Mielenkiintoista kuulla, että keskusteluja Luther-säätiön ja herätysliikejohtajien kanssa on yritetty käydä. Neuvottelut yhteistyön konkreettisista ongelma-alueista olisivat olleet varmasti vaikeat, joten herätysliikejohtajien oli ehkä helpompi väistää koko keskustelu sillä perusteella, että irtioton aika luterilaisen kirkon suhteen ei ole vielä ajankohtainen.

Armolahjoista olen samaa mieltä siitä, että karismat yhdistyvät myös käytännöllisiin tehtäviin. Pyrkimykseni oli kritisoida sitä asetelmaa, jossa paimenet hoitavat hengelliset tehtävät ja maallikot käytännölliset, jolloin juuri syntyy vääränlaista jaottelua. Halusin tuoda esiin ns. henkilahjojen seurakuntaa rakentavaa merkitystä, koska joissakin opillisissa painotuksissa ne selitetään kokonaan pois tai niiden ilmenemisen katsotaan jopa lakanneen apostolisen ajan jälkeen. Kaikki seurakunnan jäsenten kutsumukset ovat tärkeitä, eikä niiden edes tarvitse ilmetä seurakunnan toiminnassa, vaan usein ne toteutuvat myös seurakuntalaisten arjessa. Kuitenkin Paavali puhuu myös siitä, että Jumala on liittänyt ruumiin yhteen niin, että antoi halvempiarvoiselle suuremman kunnian…(1kor12:24). Näen tässä viittauksen juuri tähän kaikkien ruumiin jäsenten keskinäiseen riippuvuuteen.

Arkkipiispan vaalin merkitys ei ollut niinkään siinä, että olisiko toisenlainen lopputulos johtanut kirkon uudistukseen, vaan siinä, että se olisi antanut pitkästä aikaa myönteisen signaalin kirkosta niille, jotka ovat odottaneet ja toivoneet sen uudistusta. Toisenlainen tulos niin arkkipiispan kuin Helsingin piispan vaalissa olisi osoittanut ainakin sen, että kirkon liberalisoitumiskehitys halutaan pysäyttää.

Huolellinen lukija huomaa, että kuvaan kirjoituksessani Miikka Ruokasen herättämää mediakiinnostusta ja hänen taakse asettuneen tukijoukon innostusta, en omaani. Siitä huolimatta näin tässä hengellisessä toiveikkuudessa jälleen yhden mahdollisuuden, jonka kirkko edustajiensa välityksellä torjui.