Paratiisin nuoret vs. luterilaisen kansankirkon nuoret

torstai, 12 lokakuu 2006 @ 20:34
Kirjoittaja: saikkonen

Seppo Simolan pääkirjoituksen (Kirkko & kaupunki 11.10.2006) mukaan Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on syytä tyytyväisyyteen. Nuorisobarometrin mukaan kaksi kolmasosaa Suomen nuorista “uskoo vankasti Jumalaan”. Pinnallisesti tarkasteltuna tilanne näyttää siis valoisalta. Jo melko vähäisen miettimisen valossa kuitenkin paljastuu, että Simolan kanta on ehkä turhankin optimistinen. Se ylittää nimittäin optimismissaan jopa sen, millaista paratiisin nuorison elämä olisi perinteisemmän näkemyksen mukaan ollut syntiä edeltäneessä alkutilassa.

Lutherin mukaan ennen syntiinlankeemusta Adam ja Eeva elivät rikkumattomassa Jumala-yhteydessä, niin täynnä Jumalaa, että he olivat kuin juopuneita Hänen suloisuudestaan. Jos he eivät olisi langenneet, heistä siinnyt nuoriso olisi jatkanut samanlaisessa uskonnollisuudessa luonnostaan. Lutherin (hypoteettinen) näkemys paratiisin synnittömästä nuorisosta on kuitenkin uskonnollisesti vähemmän optimistinen kuin Simolan kanta Suomen nuorisosta. Lutherin mukaan Aadamista ja Eevasta itsenäistyneet nuoret perheet olisivat joutuneet jumalasuhteensa ajamina palaamaan viikoittain, joka pyhäpäivä, Aadamin ja Eevan luo. Jumalan asettaman hyvän- ja pahantiedon puun alla he olisivat yhdessä puhelleet Jumalasta, laulaneet ja muistelleet hänen käskyään ja hänen hyvää luomistyötään ja siinä annettuja lahjoja. Kuten Aadamissa ja Eevassa, myöskään heissä Jumala-yhteys ei olisi toiminut vailla Jumalan sanaa, uskoa, oppia, saarnaa ja yhteistä jumalanpalvelusta. “Sakramentteina” ja “kirkkona” heillä olisivat toimineet paratiisin tietyt puut, joiden konkreettiseen aineellisuuteen Jumala oli sitonut elämää antavat lupauksensa ja käskynsä. Niiden ääreen Edenin nuoret olisivat joka viikko kokoontuneet hoitamaan jumalasuhdettaan.
Simolan pääkirjoitus näyttää edellyttävän, että Suomen luterilaisen nuorison uskonnollinen tila on oleellisesti parempi kuin mikä paratiisin nuorison tila olisi ollut. Meidän nuorisostamme vain yksi kymmenesosa käy yhteisissä jumalanpalveluksissa. Vain yksi viidesosa uskoo kirkon apostolisen evankeliumin. Simola toteaa tämän, mutta se ei huoleta häntä. Siitäkään huolimatta, että me emme enää elä paratiisissa, vaan syntisessä maailmassa, jossa totuuden puhujat, kuten Anna Politovskaja, murhataan ja vallanpitäjät vaientavat vähäisempienkin vastaansanojien kritiikin. - Ei haittaa, nuorisobarometrin tulokset merkitään “tyytyväisinä tiedoksi”. Perusteluksi riittää, että nuorisolla on “erittäin myönteinen kuva kirkosta”. Ja he “uskovat” - evankeliumista, kirkosta, opista, Jumalan sanasta ja sakramenteista riippumatta - “vankasti Jumalaan”. Heidän ei tarvitse tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Kirkko pitää vääntää heidän elämänkatsomukselliseen pohdintaansa sopivaksi.

Noin hurskaita nuoria ei pystynyt edes Luoja alussa tuottamaan! Mutta Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko pystyy. Luonnostaan, vailla minkäänlaista teologista osaamista.

Saikkonen

Kirjoittaja: Tertius on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 01:43
Mielestäni Simola pääkirjoitus on niin puhutteleva, että lisään sen tähän. Sen lukemalla voi päästä myös paremmin perille, mistä Saikkonen kirjoittaa.


Nuoret uskovat Jumalaan

Viime viikolla julkistetun nuorisobarometrin tulokset vahvistavat saman, minkä lukuisat tutkimukset aiemmin. Suomalaisista valtaosa, myös nuorista ikäluokista kaksi kolmasosaa, uskoo vankasti Jumalaan. Vakaumuksellisia ateisteja on kovasta äänestä huolimatta perin vähän, alle joka kymmenes.

Tutkimus vahvistaa myös sen, että kaikesta ”kirkolla menee huonosti” –julkisuudesta huolimatta nuorisonkin käsitys luterilaisesta kirkosta on varsin myönteinen. Kahdella kolmesta on joko myönteinen tai erittäin myönteinen kuva kirkosta. Erittäin kielteinen käsitys on vain kahdella prosentilla ja melko kielteinen viidellä prosentilla. Noin neljäsosalla käsitys ei ole myönteinen eikä kielteinen.

Senkin tutkimus vahvistaa, että kirkon toimintaan ei kovin laajasti osallistuta. Vain kymmenesosa nuorisosta on aktiivisesti mukana kirkollisessa elämässä.

Samoin tuttua on se, että kirkon oppiin ei laajasti sitouduta. Noin viidesosa nuorista nielee purematta kirkollisen opetuksen. Jumalaan kyllä uskotaan, mutta uskonnollinen kokonaisnäkemys kootaan muualtakin kuin kirkon opetuksesta.

Tutkimuksen tulokset voidaan kirkossa merkitä tyytyväisinä tiedoksi. Tavoittelemmehan sitä, että ihmiset uskoisivat Jumalaan ja eläisivät yhteydessä ja sovussa Hänen ja toistensa kanssa. Jossain kirkko kai on onnistunutkin, kun mielikuva siitä on niinkin myönteinen. Elämän tärkeimmillä hetkillä kirkko tunnetaan tarpeelliseksi ja hyväksi.
Silti kirkossa on syytä myös syvälliseen itsetutkiskeluun ja linjan reivaamiseen. On tunnustettava, etteivät nykyiset toimintomme, esimerkiksi viikoittaiset messut, ole sellaisia, jotka kiinnostaisivat tai puhuttelisivat suurinta osaa ihmisistä.

Samalla voidaan kysyä, onko nykyisin kirkossa vallalla oleva käsitys ”ihannekristitystä” kohdallaan. Ihmisten halutaan olevan ”mukana seurakunnan toiminnassa” ja uskovan ”niin kuin kirkko opettaa”. Sen myötä ihmiset tuntevat kirkon kynnyksen turhan korkeaksi. Ajatellaan, että sinne kelpaavat vain aktiiviset ja oikein uskovat. Parempi olisi, jos voitaisiin mieltää, että kirkkoon kelpaavan kaikki, eivät vain aktiiviset ja oikean opin omaksuneet. Kirkkoa ja mielikuvaa siitä pitäisi vääntää sellaiseksi, että se tarjoaa kaikille aineksia ja tilaisuuksia uskonnolliseen ja elämänkatsomukselliseen pohdintaan, hiljentymiseen ja henkilökohtaiseen Jumalan kohtaamiseen. Näitä ihmiset tänä päivänä janoavat.

Seppo Simola
seppo.simola (a) evl.fi

Kirjoittaja: analyysi on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 03:25
Oma huomioni kiinnittyi ensimmäisellä lukukerralla tähän Seppo Simolan pääkirjoituksen kohtaan:

"Samoin tuttua on se, että kirkon oppiin ei laajasti sitouduta. Noin viidesosa nuorista nielee purematta kirkollisen opetuksen. "
Kiinnostava on erityisesti nimittäin hänen ilmaisunsa: “noin viidesosa nuorista nielee purematta kirkollisen opetuksen”. Olen luullut, että joku vielä pureskelisikin kirkon opetusta, ja kuvitellut että moni kristillisen opin omaksuneista nimenomaan miettii ja pureksii asioita. Sitä pureksimista kai täällä uskajarukous.netissäkin kai sentään vielä harrastetaan. Simola kuitenkin esitti käytännössä väitteen, että kaikki kirkon opetuksen mukaisesti uskovat nuoret nielisivät kirkon opetukset aina purematta.
Sinänsä olisi mielenkiintoista, jos joku tällaisen tutkimuksen yhteydessä selvittäisi myös sen, kuinka moni ihminen Suomessa tietää, mitä evankelisluterilaisen kirkon opetuksen mukainen opetus edes on. Ja kuinka moni kyselyyn osaa ottaneista osaisi erottaa esim. evankelisluterilaisen opin mukaisen opetuksen jonkin muun kirkkokunnan saati toisen uskonnon opetuksista, jos opetuksen lähdettä ei kyselyyn osallistujille kerrottaisi.
Simola kirjoittaa myös:
“Tutkimus vahvistaa myös sen, että kaikesta ”kirkolla menee huonosti” –julkisuudesta huolimatta nuorisonkin käsitys luterilaisesta kirkosta on varsin myönteinen. Kahdella kolmesta on joko myönteinen tai erittäin myönteinen kuva kirkosta. Erittäin kielteinen käsitys on vain kahdella prosentilla ja melko kielteinen viidellä prosentilla. Noin neljäsosalla käsitys ei ole myönteinen eikä kielteinen.”
“Hienostihan kirkolla tosiaan menee”. Jäsenetkin kaikkoavat, ja kuten blogin avauksessa todettiin, porukka ei käy juuri kirkossakaan. Simola löysi positiivisena asiantilana sen, että 2/3:sta nuoresta näkee kirkon myönteisessä valossa. Jos siis 1/3 ei näe kirkkoa myönteisessä valossa, sehän merkinnee sitä, että jäsenkato suurella todennäköisyydellä jatkuu, sillä kirkkoon kuuluvia oli tutkimuksessa olleessa nuorisossa huomattavasti enemmän kuin mainittu 2/3, nimittäin 89% tutkimukseen osaa ottaneista oli kirkkoon kuuluvia. Ja varmaan moni “kirkon” myönteisessäkin valossa näkevä voi silti harkita kirkon jättämistä. Siis vain 2/3 näkee kirkon myönteisessä valossa. Simola näyttää näkevän luvun kuitenkin positiivisessa valossa. (Hänhän kirjoitti: “kaikesta kirkolla menee huonosti”-julkisuudesta huolimatta nuorisonkin käsitys luterilaisesta kirkosta on varsin myönteinen.) Merkitsevää on nyt siis “käsitys” kirkon julkisuuskuvasta, ei se, miten kirkolla oikeasti menee. Toki esim. yritystenkin menestystä voitaisiin alkaa mitata sillä, mikä “käsitys” ihmisellä on firmasta, eikä sillä, miten yrityksellä oikeasti menee. Enronillakin ( ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Enron ) meni ihmisten yleisen käsitysten mukaan aikoinaan hyvin. Oli mittareita, joiden mukaan firma näytti menestyvän hyvin. Enronin menestyksen kulissia pidettiin taitavasti jonkin aikaa pystyssä. Valitettavasti yritysten menestystä ei ainakaan pidemmän päälle mitata ihmisten käsityksillä firmasta, vaan sen perusteella, miten yritys TEHTÄVÄSSÄÄN (esim. tuloksenteko, työllistäminen ja/tai sidosryhmien tarpeiden tyydyttäminen) onnistuu. Enron ajautui konkurssiin. Kirkonkin menestystä tulisi kai mitata sillä, miten kirkko tehtävässään onnistuu. Sen selvittämiseksi pitää toki ensin tietää, mikä on kirkon tehtävä. Jos kirkon tehtävä on olla “myönteinen” ihmisten silmissä, silloin Simolan mittari on oikea, ja tulos nyt tiedossamme. Jos kirkon tehtävä on jokin muu kuin pelkkä ihmisten miellyttäminen, silloin tehtävässä onnistumista pitäisi kai selvittää jollain muulla keinolla, kuin mittaamalla kirkon julkisuuskuvaa…

Simola kirjoitti:

“Tutkimuksen tulokset voidaan kirkossa merkitä tyytyväisinä tiedoksi. Tavoittelemmehan sitä, että ihmiset uskoisivat Jumalaan ja eläisivät yhteydessä ja sovussa Hänen ja toistensa kanssa. Jossain kirkko kai on onnistunutkin, kun mielikuva siitä on niinkin myönteinen.”

Itselleni tuo ajatus on vieras. Mitä käytännön merkitystä sillä on, onko kirkon julkisuuskuva “myönteinen”? Jos tavoite on, että ihmiset uskovat Jumalaan ja elävät yhteydessä Jeesukseen ja sovussa toistensa kanssa, miten mittari tehtävässä onnistumiselle voisi tällöin olla mielikuvien myönteisyys KIRKOSTA?
Vastaukset “myönteisyyteen” toisekseen riippuvat paljolti kysymysten esitystavasta. Kirkon sosiaalihuoltoon suhtautuu moni myönteisesti. Samoin rippikouluun. Mutta entäpä miten suhtaudutaan lähetystyöhön, tai kirkon todelliseen lippulaivaan eli sen päätoimintamuotoon Suomessa: Jumalanpalveluksiin? Suurin osa ihmisistä on äänestänyt jaloillaan, eikä koe saavansa kyseisestä toimintamuodosta sellaista hyötyä, että näkisi kyseisen toiminnan tarpeellisena itselleen. Jos jokin merkitsevä julkisuuskuvakysymys pitäisi löytää, voisi se olla kristillisen uskon julkisuuskuva. Kuinka moni ihminen suhtautuu myönteisesti Jumalan kutsuun? Kuinka moni suhtautuu myönteisesti siihen, että Jeesus on ruumiillisesti kuollut, noussut kuolleista, antanut haastateltavan synnit anteeksi, ja elää tänäkin päivänä?

Silti kirkossa on syytä myös syvälliseen itsetutkiskeluun ja linjan reivaamiseen. On tunnustettava, etteivät nykyiset toimintomme, esimerkiksi viikoittaiset messut, ole sellaisia, jotka kiinnostaisivat tai puhuttelisivat suurinta osaa ihmisistä.
Itselläni herää kysymys siitä, onko vika toiminnoissa (eli viikottaisissa messuissa), vai toimintojen toteutuksessa ja niiden sisällöissä? Kirkollinen liturgia on pääosalle ihmisistä vieras, eikä sitä missään opeteta. Vanhemmalle väestölle liturgia on jossani määrin tuttua, nuoremmalle usein täysin vierasta. Jumalanpalvelus näyttääkin nuorison silmissä helposti hitaasti etenevältä teatterilta, jossa pappi kääntyilee ja elehtii vähän ja laulelee (aika usein epävarmasti ja epävireisesti), ja kanttori vastailee lauluun, ja välissä on vähän virsiä, ja puhetta. Jumalanpalveluksissa lauletaan virsiä, joita nuorisolle ei kirkon nuorisotyön toimesta opeteta, koska heillä on käytössään omat laulukirjansa. Laulukirjaongelma on sama ympäri Suomea, ja kun niitä lauluja, joita nuori tuntee, ei lauleta juuri Jumalanpalveluksissa, on nuorisolla korkea kynnys senkin johdosta sinne päätyä.
Samalla voidaan kysyä, onko nykyisin kirkossa vallalla oleva käsitys ”ihannekristitystä” kohdallaan. Ihmisten halutaan olevan ”mukana seurakunnan toiminnassa” ja uskovan ”niin kuin kirkko opettaa”. Sen myötä ihmiset tuntevat kirkon kynnyksen turhan korkeaksi. Ajatellaan, että sinne kelpaavat vain aktiiviset ja oikein uskovat. Parempi olisi, jos voitaisiin mieltää, että kirkkoon kelpaavan kaikki, eivät vain aktiiviset ja oikean opin omaksuneet.

Mielenkiintoisia väitteitä. Ensin Simola puhuu "kirkossa vallalla oleva"sta käsityksestä “ihannekristitystä”. Mutta jäljessä (kun hän alkaa puhua kynnyksen korkeudesta) ilmeneekin, että hän onkin nähnyt ongelmallisena itse asiassa ilmeisesti kirkolliseen toimintaan osaaottamien keskuudessa vallitsevan käsitystä “ihannekristitystä”, siis kirkollisen toiminnan “ulkopuolisten” ihmisten näkemyksen “ihannekristitystä”. Kuka tahansa on vapaa astumaan kirkon ovesta sisään. Oppia ei ole ainakaan itseltäni koskaan kirkon ovista sisään astuessani kysytty. Uskontunnustus toki kyllä lausutaan aina Jumalanpalveluksessa, ja sen lausuminen voi tuottaa ongelmia, jos ei kyseistä uskoa itse tunnusta. Mutta en ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa joku olisi pakotettu Jumalanpalveluksessa sitäkään ääneen lausumaan, ellei henkilö ole sitä itse halunnut tehdä :slight_smile:

Mutta mietitäänpä vielä hetki Simolan argumentointia: lähtökohtana on se, että on ihmisiä, jotka eivät osallistu kirkon toimintaan, koska he eivät ole “ihannekristittyjä” eivätkä ole siten seurakunnan toiminnassa aktiivisesti mukana. Heillä on mielikuva, että “ihannekristitty” osallistuu seurakunnan toimintaan. Muutetaanpa nyt kuvaa “ihannekristitystä”. Uuden kuvan mukaan ihannekristitty on sellainen, joka (uskoo tai ei usko kirkon oppiin ja) osallistuu tai ei osallistu kirkon toimintaan. No niin - kun “ihannekristitty”-kuvaa on nyt “muutettu” - nyt henkilö, joka alussa ei ollut “ihannekristitty”, on “ihannekristitty”. Ja lopputuloksena oli se, että vain käsitteen sisältö muuttui. Nyt henkilö on “ihannekristitty” vaikka ei ottaisikaan osaa seurakunnan toimintaan eikä uskoisikaan Apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti. Mutta edistyisikö kirkossa käyminen tuollaisen kuvan muuttamisen seurauksena: jos “ihannekristityksi”, eli kristityn ihanteeksi voitaisiin asettaa henkilö, joka ei usko Apostolista uskoa eikä tunnusta edes kristinuskoa, miksi ihmeessä tällaisen ihanteen omaava ottaisi osaa evankelisluterilaisen kirkon toimintaan? Jos ihannekristityksi siis Simolan ehdotuksen mukaisesti asetettaisiin henkilö, joka (uskoo tai ei usko evankelisluterilaisen kirkon opetuksen mukaisesti ja) ei ota osaa tai ottaa joskus osaa evankelisluterilaisen kirkon toimintaan, lisäisikö tämä kirkossakäyntiä?

-Epäilen. Kirkossakäymisen este muuten varmaan aika harvoin lienee se, että ihminen ei koe itseään “aktiiviseksi” seurakuntalaiseksi ja ei siksi menisi kirkkoon. Ennemminkin “epäaktiivisuus” on “seurausta” siitä (tai sitten ilmaisu sille) että ihminen ei käy kirkossa. Mitä ongelmallista on siinä, jos ihmisillä on kuva, että vain ihmiset, jotka ovat “mukana seurakunnan toiminnassa” käyvät kirkossa? Simola esitti, että kirkkoon kirkkoon ei mennä, koska ajatellaan siellä käyvän vain niiden, jotka ovat “mukana seurakunnan toiminnassa”. Minusta kyse on jo määritelmällisesti kuitenkin noin, että jos ihminen astuu sisään kirkkoon ja ottaa osaa Jumalanpalvelukseen, hän tällöin ON (ollut) jo jollain tavalla mukana seurakunnan toiminnassa. Toki kynnys astua kirkkoon voi olla liian korkealla. Ongelmana kynnyksen korkeudessa on kuitenkin tällöin kai erityisesti kirkossa käymättömien asenteet, vaikka Simola yllä siteeratussa pätkässä syyttikin kirkon sisäisiä (“kirkossa vallalla” olevia) asenteita.

Etenkään suurissa kaupunkiseurakunnissa ei juuri edes voi seurata sitä, kuka uusi ihminen käy kirkossa ja kuka ei. Kukaan kirkossa käyvistä saatikka työskentelevistä kun ei yleensä tunne kaikkia edellisissä Jumalanpalveluksissa kävijöitä, eikä kykene erottamaan, kuka on uusi kävijä ja kuka ei. Moni ihminen käy suurissa kaupungeissa eri viikkoina eri kirkoissakin, ja voi olla vain poikkeamassa toisessa kirkossa. Toinen kirkossa käyvä ei siten tiedä, onko kyseinen ihminen säännöllisesti jonkin seurakunnan toimintaan osaa ottava vaiko ei. Tosiasiassa suurin osa suurissa seurakunnissa säännöllisestikään Jumalanpalveluksissa käyvistä ihmisistä ei tunne kovinkaan montaa samaisen Jumalanpalveluksen muista kävijöistä. Suomalainen ei uskalla avata suutaan, ja alkaa tutustua uusiin ihmisiin, valitettavasti etenkään kirkossa ollessaan. En tiedä ketään käännytetyn evankelisluterilaisesta Jumalanpalveluksesta pois, koska tämä ei ole juuri tai lainkaan Jumalanpalveluksissa käynyt. Jos joku on uskaltautunut ilmaisemaan olevansa paikalla ensi kertaa, yleensä kai sellainen ihminen on toivotettu päinvastoin tervetulleeksi… tosin kaikkien seurakuntien käytäntöjä en tiedä.
Simola lopetti pääkirjoituksensa (ja samalla edellä jo siteeratun kappaleen lopettaen) näin:
Kirkkoa ja mielikuvaa siitä pitäisi vääntää sellaiseksi, että se tarjoaa kaikille aineksia ja tilaisuuksia uskonnolliseen ja elämänkatsomukselliseen pohdintaan, hiljentymiseen ja henkilökohtaiseen Jumalan kohtaamiseen. Näitä ihmiset tänä päivänä janoavat.

Virkkeet itsessään eivät yllättä. Mutta kun konteksti huomioidaan, etenkin ensimmäisen virkkeen merkitys voi muuttua. Simolahan puhui edellä siitä, että “ihannekristityn” tulisi olla ihminen, joka osallistuu tai ei osallistu kirkon toimintaan, ja joka uskoo tai ei usko “niin kuin kirkko opettaa”. “Jumalan kohtaaminen” saattaisi siis Simolan kielenkäytössä viitata myös pyrkimykseen saada aikaan tilaisuuksia jonkun muunkin jumalan, kuin Jeesuksen kohtaamiseen.
Mielikuvaa kirkosta voi olla kirkon itsensä vaikeata vääntää, jos vain erittäin pieni osa ihmisistä edes säännöllisesti kuulee kirkon opetusta. Evankelisluterilaisen kirkon toimintaan ja opetukseen osaa ottamattomien mielikuviin kirkosta taasen vaikuttaa voimakkaasti mediat. Simola ehdottaa, että sekä kirkkoa, että mielikuvaa kirkosta pitäisi muuttaa. Uusi, simolalais(luterilainen?) kirkko kuulostaa siis tältä: “se tarjoaa kaikille aineksia ja tilaisuuksia uskonnolliseen ja elämänkatsomukselliseen pohdintaan, hiljentymiseen ja henkilökohtaiseen Jumalan kohtaamiseen”. Evankelisluterilainen vaihtoehto sen sijaan kuulostaisi esim. tältä: “se tarjoaa kaikille aineksia ja tilaisuuksia erityisesti kristillisen uskon ja elämänkatsomuksen pohdintaan, hiljentymiseen ja henkilökohtaiseen Jeesuksen kohtaamiseen”. Yritin löytää internetistä tietoa siitä, kuinka usein ja millä tavalla Simola itse edes käyttää sanaa “Jeesus”. En juuri kyseisen sanan käyttökertoja häneltä löytänyt. Näyttää siltä, että Simola saattaa kyllä kirjoittaa sanan “Jumala”, joskus hän käyttää myös sanaa “Herra”, mutta
mihin sana Jeesus on Simolalta unohtunut?

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa,
analyysi

Kirjoittaja: Miguel on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 09:19

Saikkonen kirjoittaa artikkelissaan paratiisin nuorista ja vetoaa näkökannassaan Lutheriin. On kuitenkin huomattava, että näkemys paratiisin nuorisosta on täysin hypoteettinen. Me emme voi tietää miten nuoret olisivat käyttäytyneet paratiisissa. Meillä ei ole siitä kokemusta tai tietoa - ainoastaan mahdollinen mielikuva. Tästä syystä on mielestäni vastuutonta vertailla oletettua nuorisoa paratiisissa ja nykynuorisoa. Minusta näyttää siltä, että oletus eroista on tehty sitä varten, että olisi jälleen tilaisuus haukkua Kirkko & kaupungin päätoimittajaa.

Simola kirjoitti: “Tutkimuksen tulokset voidaan kirkossa merkitä tyytyväisinä tiedoksi. Tavoittelemmehan sitä, että ihmiset uskoisivat Jumalaan ja eläisivät yhteydessä ja sovussa Hänen ja toistensa kanssa. Jossain kirkko kai on onnistunutkin, kun mielikuva siitä on niinkin myönteinen.” Tästä hän jatkaa arvioilla siitä kuinka esimerkiksi viikoittaiset messut eivät vedä ihmisiä.

Samoin Simola pohtii ihannekristityn kuvaa. Onko se kohdallaan vai pitäisikö kurssia muuttaa tässä suhteessa? Luulisi tämän herättävän enemmän pohdintoja kuin sen, että saikkonen toteaa tylyhkösti: “Noin hurskaita nuoria ei pystynyt edes Luoja alussa tuottamaan! Mutta Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko pystyy. Luonnostaan, vailla minkäänlaista teologista osaamista.”

Kategorinen ilmaisu kaikesta teologisesta osaamattomuudesta ei osu maaliinsa. Se lakaisee pöydältä saman tien kaikkien teologien vuosien työn tulokset ja antautumisen kirkon rakentamiseksi. Samoin luulisi etusivun kirjoituksen Usko ja rukous sivustolla olevan hedelmällisempi ja pohdiskelevampi. Nyt näyttää siltä, että tavoitteena on ainoastaan räksyttää pahaisen rakin tavoin antamatta tervettä ja rakentavaa palautetta. Mielestäni tämä linja on väärä ja epäoikeudenmukainen.

Ollakseen uskottava kritiikin ja mahdollisen kirkon rakentamisen lähde Usko ja rukous sivuston etusivun kirjoituksien tulisi olla harkittuja ja perusteltuja kokonaisuuksia käsittelemistään aiheista. Nyt näyttää siltä, että kuva kirkosta on katujätkien tavoin syljeskelyn kohde.

Kirjoittaja: Justinos on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 11:45
No mutta, no mutta…

Saikkosen “hypoteettinen” kannanottohan perustuu Martti Lutherin Genesis-kommentaariin, jonka uskontunnustaja itse nimeää yhdeksi pääteoksistaan.

Taustalla voi selkeästi havaita ajatuksen, ettei ihminen itse omassa voimassaan voi uskoa, synnyttää uskoa, eikä varjella itseään uskossa. Sen sijaan hän tarvitsee armonvälineitä, joissa Jumala kohtaa hänet, joiden kautta Jumala varjelee hänet uskossa, ja joiden kautta hän saa voimaa elää kristillistä elämää lähimmäistään rakastaen. Tämä jos jokin on luterilaisen ajattelun keskiössä, alkaen Vähästä Katekismuksesta.

Kirjoittaja: analyysi on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 12:24
Miquel kirjoitti:

“Samoin Simola pohtii ihannekristityn kuvaa. Onko se kohdallaan vai pitäisikö kurssia muuttaa tässä suhteessa? Luulisi tämän herättävän enemmän pohdintoja…”

Simolan pohdinnan herättivätkin enemmän pohdintoja, ainakin itse Simolan lausuntoja yllä enemmänkin pohdiskelin. Simolan esittämä perustelu kuvan “vääntämiselle” “ihannekristitystä” oli se, että tällöin hänen näkemyksensä mukaan suurempi osa ihmisistä voisi kokea “kirkon” omakseen. Simolan tekstistä ei kuitenkaan ilmene se, mitä “ihannekristitty”-kuvan muuttaminen (jos kuva “ihannekristitystä” nykyisinkään edes Suomessa evankelisluterilaisuuteen liittyen yleisesti on Simolan väittämä) käytännössä (hänestä) merkitsisi. Esitinkin yllä kysymyksen tähän liittyen: “Jos ihannekristityksi siis Simolan ehdotuksen mukaisesti asetettaisiin henkilö, joka (uskoo tai ei usko evankelisluterilaisen kirkon opetuksen mukaisesti ja) ei ota osaa tai ottaa joskus osaa evankelisluterilaisen kirkon toimintaan, lisäisikö tämä kirkossakäyntiä?”

Tutustuisin mielenkiinnolla Simolan esityksen teologisiin perusteluihin (jos ne julkisesti esitettäisiin): miten hän Raamatulla aikoo perustelella näkemyksensä, että ihanteena ei tulisi olla se, että kristittyillä nimenomaan on pysyvä (seurakunta)yhteys. Myös teologiset perustelut sille, miksi myös sen vastainen opetus, mitä “kirkko opettaa” (siis esim. Apostolisen uskontunnustuksen vastainen opetus) tulisi sisällyttää kirkkoon, olisi Simolalta mielenkiintoista kuulla…

Kirjoittaja: Miguel on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 12:25

Huomaan kirjoittaneeni Lutherin pääteosta tuntematta kommentin, joka ei kestä kritiikkiä. Hmmm. Meniköhän koko kirjoitukselta pohja pois? Tarkoitukseni oli kritisoida Saikkosen kärkevää kirjoitusta, joka laukaisi minussa tunteen siitä, että Kirkko & kaupunki ja päätoimittaja Simola ovat mitä epäkristillisimpiä nilviäisiä maan päällä. Toivottavasti oma tietämättömyyteni ei kuitenkaan estä näkemästä varsinaista aihetta, jonka nostin esiin.

Kirjoittaja: Justinos on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 12:57
No, eiväthän Lutherin käsitykset alkutilasta mitään ex cathedra -totuutta ole, mutta ne näyttävät ilmaisevan sitä luterilaisuuden keskiössä olevaa periaatetta, että ihminen tarvitsee yhteyttä armonvälineisiin pysyäkseen Jumalan yhteydessä, kasvaakseen uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Tähän suhteutettuna barometrin tulokset ovat todella huolestuttavia.

Erityisen outoa Simolan viimeaikaisissa kirjoituksissa on minusta se asenne, että on ihan ok, vaikkei ihmisiä kiinnostaisikaan osallistua kirkon toimintaan - kunhan he vain ajattelevat siitä positiivisesti (ja siis ilmeisesti pysyvät jäseninä). Tietysti jos ajatellaan tätä veroeurojen kautta, niin silloin tuntuu jo järkevämmältä. Vähemmällä panostuksella suurempi tuotto?

Kirjoittaja: Svend on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 19:07
Miguel katsoi, että saikkosen kirjoitus kumpusi vain halusta haukkua K&K-lehden päätoimittajaa. Tuskin. En ole nähnyt tällä foorumilla missään Simolan henkilöön menevää arvostelua. Sen sijaan hänen pääkirjoituksiaan on analysoitu ja kritisoitu runsaasti. Tähän syyn antaa Simola aivan itse: tämän uusimmankin pääkirjoituksen ongelmallisuuden voi jokainen rippikoulun käynyt helposti ymmärtää.

Kirjoittaja: Miguel on perjantai, 13 lokakuu 2006 @ 20:29
Yritän vastata kaikkiin saamiini kommentteihin vaikka saatan jäädä tuuliajolle saavuttamatta rantaa. Toivottavasti tästä ei tule kenellekään liian suurta itkua ja hammasten kiristystä. Olenhan minä moniin kehäkettuihin verrattuna hyttyssarjalainen ja saatan otella väärällä tekniikalla.

Simolan pääkirjoituksen kritiikin luettuani minulle jäi sellainen mielikuva, että nyt metsästetään hyttystä norsupyssyllä. Toki on varmasti niin, että Simolan artikkelissa on lukuisia ongelmakohtia, jotka on jo kaivettu esiin. Minä puolestani pyrin ymmärtämään mitä hän oikeastaan halusi sanoa.

Olennaisin kohta, ymmärtääkseni, Simolan pääkirjoituksessa oli kirkon kynnyksen madaltaminen. Hän ei suoraan kertonut miten se tapahtuisi, ellei siksi ole tulkittava hänen käyttämiensä termien “ihannekristitty”, “niin kuin kirkko opettaa” tai “mukana seurakunnan toiminnassa” sisältöä. Noista kuvauksista mieleeni nouseva parodinen kuva suoran jakauksen, siistien vaatteiden, Raamattu kainalossa, puhdas oppi takataskussa ja nenä niistettynä kulkevista puhdasotsaisista kristityistä on imelän teennäinen. Mikäli Simola tarkoitti kynnyksen madaltamisella tällaisen kristillisyyden kuvan muutosta niin minä olen siinä ilomielin mukana.

Toinen ajatus mikä nousi mieleeni on seuraavanlainen. Saapuessani messuun tiedän odottaa saarnaa ja ehtoollista. Ne välittävät minulle Kristuksen - miksi ei siis Taavi Tavalliselle, jolla ei välttämättä ole tätä tietoa tapahtuisi sama asia, kun hän osallistuu ehtoolliselle ja kuuntelee saarnan? Tämän jälkeen hän saattaa tulla toistamiseen kirkkoon tarvitessaan anteeksiantoa vaikka ei sitä osaisi eritellä.

En osaa nyt tässä tilanteessa analysoida tämän syvemmin Simolan antamaa kuvaa kristillisyydestä ja vastata antamaanne kritiikkiin. Toivottavasti kuitenkin jotakin olennaista nousi esiin. Keskustelu jatkukoon.

Kirjoittaja: analyysi on lauantai, 14 lokakuu 2006 @ 01:42
Miquel,

Jos Simola olisikin kirjoittanut väärästä “ihannekristityn” kampaus- tai asukäsityksistä, tilanne olisi eri. Hän aloitti tekstinsä kertomalla siitä, että “Suomalaisista valtaosa, myös nuorista ikäluokista kaksi kolmasosaa, uskoo vankasti Jumalaan.” (Sivumennen sanoen:uskon “vankkuutta” ei kai tutkimuksessa edes oltu selvitetty, ja se oli kai Simolan oma keksintö tai lisäys). Simola siis aloitti kertomalla siitä, että Jumala-uskoa tunnustaa 2/3 suomalaisista. Kun tutkimusta lukee, selviää, mitä luku oli tarkoittanut: 23% vastasi: “Uskon kristinuskon jumalaan, kuten oma kirkkoni opettaa”, 10% kertoi: “Uskon kristinuskon jumalaan, joskin varsin eri tavalla kuin oma kirkkoni opettaa”, ja yhteensä 32% kertoi uskovansa “jumalaan/korkeampaan voimaan”, eli siis johonkin muuhun jumaluuteen, kuin kristinuskon Jumala “omalla tavallani” (31%) tai “jonkin muun uskonnon mukaan” (1%). Puolet Jumalaan uskovaksi ilmoittautuineista siis uskoo johonkin muuhun, kuin kristinuskon Jumalaan. Kristinuskon Jumalaan uskovaksi ilmoittautuneistakin kolmannes ilmoittaa uskovansa eri tavalla, kuin oma kirkkonsa opettaa. Simola ei kuitenkaan edes maininnut mitään siitä, että merkittävä osa Jumalaan uskovaksi ilmoittautuneista ei usko kristinuskon Jumalaan, vaan jonkinlaiseen muuhun jumaluuteen.

Itselleni jäi tekstistä mielikuva, että Simola saattaisi tahtoa ehkä jopa, että kirkossa tulisi olla mahdollisuus alkaa esittää myös Apostolisesta uskontunnustuksesta poikkeavia käsityksiä. Simolan viestin voi tulkita jopa sellaiseksi, että kun “vähän esim. hindulaista ja buddhalaisia näkemyksiä lisäisi saarnoihin, niin kirkon kynnys voisi madaltua”. Nämä ovat jo varsin rohkeita Simolan tekstistä saaduista mielikuvista tehtyjä tulkintoja, enkä väitäkään Simolan yllä esitetyssä muodossa olevia väitteitä itse esittäneen. Tarkoitukseni oli huomauttaa kuitenkin siitä, että hänen tekstinsä voi antaa mahdollisuuden tuollaisillekin tulkinnoille.

Simola kirjoitti: “Kirkkoa ja mielikuvaa siitä pitäisi vääntää sellaiseksi, että se tarjoaa kaikille aineksia ja tilaisuuksia uskonnolliseen ja elämänkatsomukselliseen pohdintaan, hiljentymiseen ja henkilökohtaiseen Jumalan kohtaamiseen” . Simolan viesti saa kontekstissaan eri merkityksen, kuin mitä virke saisi irrallaan ollessaan. Mitä Simola on koko ajan tarkoittanut sanalla “Jumala”? Hän ei missään kerro viittaavansa kyseisellä sanalla tekstissään kristinuskon Jumalaan - päinvastoin: hän on ilmaissut viittaavansa sanalla “Jumala” selkeästikin yleisemmin johonkin “jumaluuteen” tai “korkeampaan voimaan”, siis myös muihin kuin kristillisiin käsityksiin. (Sanojeni tueksi Simolan “Jumala”-sanan käyttömerkityksestä viittaan tämän postauksen ensimmäiseen Simolan sitaattiin kommentteineni, ja Simolan virkkeeseen “Jumalaan kyllä uskotaan, mutta uskonnollinen kokonaisnäkemys kootaan muualtakin kuin kirkon opetuksesta.”, jossa näkyy myös, että sanalla “Jumala” (isolla kirjoitettuna) Simolan selkeästikin on viitannut muutkin uskonnot ja elämänkatsomukset (kuin kristinusko) kattavaan merkitykseen.

Miquel kirjoitti:

"Toinen ajatus mikä nousi mieleeni on seuraavanlainen. Saapuessani messuun tiedän odottaa saarnaa ja ehtoollista. Ne välittävät minulle Kristuksen - miksi ei siis Taavi Tavalliselle, jolla ei välttämättä ole tätä tietoa tapahtuisi sama asia, kun hän osallistuu ehtoolliselle ja kuuntelee saarnan? Tämän jälkeen hän saattaa tulla toistamiseen kirkkoon tarvitessaan anteeksiantoa vaikka ei sitä osaisi eritellä. "

Ehtoolliselle pääsee myös Taavi Tavis. Ja hän voi yhtä hyvin päästä osalliseksi ehtoollisesta, kuin Iiro Ihanne. Samoin Taavikin voi saada saarnasta paljon irti - ehkä hän saa siitä jopa enemmän uutta irti, kuin aiheeseen jo aiemmin tutustunut Iiro. Joten tervetuloa, Taavi Tavis, Jumalanpalvelukseen - edes silloin tällöin!

Simola ei kuitenkaan pyytänyt tai kehottanut Taavi Tavista tulemaan Jumalanpalvelukseen eikä ehtoolliselle. Hän ehdotti, että kuvan “ihannekristitystä” tulisi olla sellainen, että “ihannekristitty” olisi sellainen ihminen, joka ei välttämättä edes osallistu seurakunnan toimintaan. (Ongelmallisenahan hän näki mm. käsityksen, että “ihannekristitty” on “mukana seurakunnan toiminnassa”) Hän ei ehdottanut, että Taavi menisi kirkkoon ja ehtoolliselle. Hän ehdotti, että hyväksyttäisiin se, että Taavi ei tule kirkkoon, ja muutettaisiin sen sijasta kuvaa “ihannekristitystä” kattamaan myös kirkossa juuri vierailematon Taavi. Simolahan näet kirjoitti: “Ihmisten halutaan olevan ”mukana seurakunnan toiminnassa” … Sen myötä ihmiset tuntevat kirkon kynnyksen turhan korkeaksi.”

Kirjoittaja: saikkonen on lauantai, 14 lokakuu 2006 @ 21:14
Miguel oli sitä mieltä, että Suomen luterilaiseen kansankirkkoon kohdistamani sanat “vailla mitään teologista osaamista” eivät osu maaliinsa ja ovat Seppo Simolan persoonaan kohdistuvaa mustamaalausta.

Se on myönnettävä, että tietenkin sanani olivat liioittelua. Retoriikassa on liioiteltava. Tietenkin myös Seppo Simola tietoisesti liioitteli. Kyllä hänkin tietää toki sen, ettei Suomen nuoriso usko “vankasti” Jumalaan. Retorisella liioittelulla on tarkoitus saada oma pointti läpi. Nyt on kyse siitä, että kumman pontti kannattaisi saada läpi, saikkosen vai Simolan. Tai kumman pointti olisi totta: pitääkö olla huolestunut vai tyytyväinen.

Olen sitä mieltä, että minun liioitellussa retoriikassani on enemmän pointtia kuin Simolan. Perusteluna on se, että meidän kirkossamme ei tosiaankaan ole liikaa julkista teologista osaamista. Jos suuren seurakuntayhtymän viestintäjohtajana voi pysyä yli 10 v. tuollaisilla mielipiteillä, niin mitä se kertoo kirkostamme? - Ei ehkä sitä, ettei teologista osaamista olisi minkäänlaista (tässä myönnän retorisen liioittelun), mutta kylläkin siitä, ettei sellainen ole kovin korkealla prioriteeteissa, kun pidetään johtavia henkilöitä yhteisen kirkon julkisissa viroissa. Jos Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi puolue tai yhtiö, niin se ei toimisi näin.

Mielestäni kyseinen ilmiö on niin huolestuttava, että se oikeuttaa käyttämäni retorisen liioittelun. Ilmiö nimittäin syö hyvin syvältä kirkkoa, sillä se syö kirkon julkista itseymmärrystä. Se syö näkemystä siitä, mitä on olla sivistynyt ja asioista perillä oleva kristitty. Ja näkemystä siitä, millaista osaamista Suomen luterilainen kirkko arvostaa ja tarvitsee. Ja mihin se kokonaisena julkisena yhteisönä menee. Se on ihan toinen asia kuin meidän urvelluksemme täällä. Mutta juuri kokonaiskirkon julkisella tasolla punnitaan se “löytäneekö Ihmisen Poika uskoa maan päältä kun hän tulee”.

Siksi kyse on erittäin hengellisestä asiasta, joka sopii tämän sivuston teemaan “uskojarukous”. Ei tuollaiseen asiaan tämä sivusto vaikuta juuri mitään, mutta K&K vaikuttaa. Siksi me maksamma heille veroissamme, mutta Justinokselle emme maksa. (Mutta toisaalta, heidän “kämmenistään veri otetaan”, mutta Justinokselta ehkä vain etusormesta).

Jos samalla tuli tölväistyä Seppo Simolaa henkilönä, niin siitä haluan esittää anteeksipyyntöni. Olen kuullut, että hän on erittäin mukava henkilö. Ei siis kai ole hänen vikansa, että Helsingin seurakuntayhtymästä ei löydy mitään instanssia tai valvontaelintä, joka osaisi sanoa, että K&K:n linja alkaa olla epäilyttävä sen suhteen, mitä kirkkomme pitäisi virallisen itseymmärryksemme mukaan olla. Seppo Simola toimii oman näkynsä mukaan.

Mutta niin kuin joku sivuston käyttäjä sanoi, jo jokainen rippikoulun tarkkaavasti suorittanut vai kertoa, että hänen näkynsä ei ole teologisesti mitenkään perusteltu. Se ei ole sellainen Lutherin, perinteisen luterilaisuuden, nykyisen telaketjuluterilaisuuden, perinteisen kulttuuriprotestantismin tai edes (luullakseni - perustuu rajoitettuun otokseen, joka koostuu nuotio- ja saunakeskusteluista suomalaisten miesten kanssa) kirkon veronmaksajaenemmistön mielestä. Tai varsinkaan sellaisen kansainvälistä teologista keskustelua tuntevan porukan kannalta, jota käsittääkseni Justinoksen myötä tämä foorumi on tuomassa Suomeen.

Mutta Hesarin ja sen teologisesti sivistyneen NYT-liitteen kannalta Simola on ajan hermolla. Siihenkö kirkkoamme ollaaan viemässä? Miksi meillä on koko valtava hiippakuntahallinto, piispat, Porvoon sopimus, tuomiokapitulit, Kirkkohallitus, teologien koulutus ja niiden vaatimukset, saarnalupatutkinnot, pappisvalat, jne., jos käytännössä aivan reteesti niiden vastaista opetusta tupsahtaa joka viikko kirkollisilla verorahoilla puolesta miljoonasta postiluukusta. Ehkä Simolan opetus nyt ei suoranaisesti ole noiden vastaista sanasta sanaan, mutta kyllä se hengeltään ja otteeltaan on todella kaukana siitä apostolisesta evankeliumista, johon Helsingin piispa on sitoutunut jo ennen Porvoon sopimusta.

Miksi Helsingin seurakuntalehdessä ei kuulu piispan ääni, vaan Seppo Simolan ääni? - Näin ei tilanne ollut esim. Afrikan Hippossa, jossa Augustinus hoiti virkaansa. Tietenkään Huovinen ei ole mikään Augustinus. Mutta se on vahinko, sillä oppineisuutensa, teologisen osaamiisensa ja persoonansa vahvuuden puolesta hänellä olisi loistavat edellytykset pikku -Augustinukseksi. - Mutta nyt hän on hiljaa ja antaa vaatimattomimmilla teologisilla lahjoilla varustettujen kristiveljiensä hoitaa hiippakunnan julkisen propagandatyön.

Se on outoa. Esittelemäni näkemykset paratiisin nuorison tarpeesta kirkkoon, oppiin, sakramentiin, saarnaan, Jumalan sanaan, jne. löytyvät (ilmeisesti melkein) kaikki Huovisen Luther -tutkimuksista. Kyllä hän on itsekin nähnyt eron Simolan jokakeskiviikkoiseen saarnaan. Miksei hän puutu siihen? - Strategiaa? - Mitä stretegiaa? - Sellaistako, että oma joukko on ensin näännytetty nälkään ja sitten on hyvä neuvotella vastustajan kanssa? - Suaviter in modo, mutta missä on fortiter in re? -

Joten: miksi Seppo Simolan edustamalla teologialla saa johtaa Helsingin seurtakuntayhtymän tiedotusta? (Huomatkaa, että en vastusta Simolan persoonaa, vaan hänen teologisia näkemyksiään. Perusteluja niiden teologiselle riman-alittavuudelle löytyy mm. tämän keskustelupalstan “Vastapääkirjoituksia” - osastolta sekä varsinkin niistä käydystä keskustelusta (mistä kiitos kirjoittajille; itse en ikinä jaksa lähteä noin perusteelliseen arvioon).

Ehkä perusteluja Simolan linjan outoudesta ei voi ulottaa sellaiselle foorumille, joka olisi pätevä Suomen valtalehtien näkökulmasta. Jos linjaa kävisi muttamaan, alkaisi valtalehdissä kai hirveä huuto “konservatiivisuudesta” - Mutta ottakaa hyvät ihmiset huomioon se Suomen hiljainen Sion, joka murehtii Jumalan kansan sortumista! - Ottakaa edes tämän verran huomioon kaikkialla maailman sivistyneessä keskustelussa tunnustettu “lingvistinen käänne”, jonka mukaan uskonnollisella yhteisöllä on oikeus sen omaan diskurssiin! - Miten voi olla kirkolle mitenkään hyvä asia se, että kastetuista 2/3 uskoo jonkinlaiseen jumaluuteen, jos vain 1/5 uskoo kirkon opetukseen Jumalasta ja vain 1/0 käy kirkossa.

Tuokin kävisi jotenkin positiivisesta asenteesta, jos Simola esittäsi sen ehdotuksena käydä yleisen ilmoituksen perustalta houkuttelemaan nuoria Kristus -uskoon. Mutta näinkään Seppo ei tee. Hänen mielestään kirkon on muututtava ja lakattava pitämästä seurakunnan toiminnan ehtona omaa oppiaan erityisestä ilmoituksesta. (Tosin tätä hän ei sano suoraan, mutta miten muuten teksti on tulkittava. Asiaa on käsitelty jo pääkirjoitusta koskevassa keskustelussa.)

Ehkä tilanne on ymmärrettävä Helsingin suuruuden vuoksi. Ja monikulttuurisuuden. Ja Rahan. - Kirkko ja Kaupunkihan on Kotimaa -konsernin lehti.

Mutta: Kun kyseisen yhtiön tomintaperiaatteita aletaan kysellä, niin se on vaihtelevasti kirkollinen ja ei-kirkollinen riippuen siitä, mikä on sopivinta milloinkin. Se ei joka tapauksessa ole piispallisessa valvonnassa, paitsi ehkä hallintoneuvoston jäsenyyden kautta. Riittääkö sellainen siihen piispalliseen valvontaan, joka Porvoon sopimuksen mukaan on piispan tehtävä?

En usko. Miksi sitten K&K on meidän helsinkiläisten luterilaisten kristittyjen yhteinen lehti? Kertooko se meidän yhteisen todistuksemme maailmalle? Toteutuuko siinä sensus fidelium, jonka jokainen raitis kristitty implisiittisesti uskoo, ja jonka piispa ja hänen kapitulinsa heijastavat eksplisiittisesti meille vähemmän asiasta tietoisille kristityille? Ellei tämä katolinen teoria tiedotukseksesta käy, niin millaista teoriaa kapitulin ja K&K:n suhteista edustetaan meidän hiippakunnassamme?

Oli miten oli. Joka tapauksessa mielestäni on melko selvää, että K&K jakaa joka viikko koteihimme sellaista opetusta, joka ei ole totta. Se ei kerro apostolien Jeesukselta saamaa tietä taivaaseen. Se kertoo jotain muuta. Erääseen tällaiseeen seikkaan halusin vastapääkirjoituksessani kiinnittää huomiota. Olennaista ei ole hypoteettinen näkemys paratiisin nuorten elämästä. Olennaista on se, että edes vailla syntiä ihmisen jumalasuhde ei toimisi vailla oppia, saarnaa ja sakramentteja. Ei voi olla apostolisen evankeliumin mukaista sanoa, että Suomen nuoriso uskoo vakaasti Jumalaan, jos 4/5 ei usko apostoliseen evankeliumiin ja 9/10 ei käy kirkossa. UT:n mukaan demonitkin uskovat Jumalaan. Ja vapisevat. Tosin niillä ei liene yhtä myönteinen näkemys nykyisestä kirkosta - Tai en ole ihan varma.

Elämme historiallisia aikoja. Jos jotain tästä kirjoituksestani jossain muodossa Internetin syövereissä säilyy tuleville kirkkohistorioitsijoille, niin kerron sen, että :

  • Kyllä me tiesimme elävämme tuhon partaalla. Ehkä olisimme uskaltaneetkin tehdä jotain. Emme vain osanneet, sillä mikään johdon rikkeistä ei ollut törkeää rikkomista ihmisoikeuksia vastaan. Kyse oli pikemminkin hitaasta julkisesta teologisesta ajattelusta kieltäytymisestä ja luisumisesta kohti NYT -liitteen teologiaa. Rukoilimme kyllä “suo että kirkkosi ei turvautuisi tämän maailmanajan voimiin, vaan totuuden Hengen johdatukseen”. Se ei auttanut, koska omat syntimme ja hengen velttoutemme veivät voiton . Silti historian on tuomittava meitä lempeämmin kuin vaikkapa niitä luterilaisia pappeja, jotka eivä sutena syöksyneet Barmenin sopimuksen turviin. …

… emme pääse ulos … rummut … ne tulevat."

saikkonen

Kirjoittaja: Tertius on lauantai, 14 lokakuu 2006 @ 22:43
Voimakasta tekstiä saikkoselta - mutta niin hätkähdyttävän totta.

Kirjoittaja: Rapanhapakko on sunnuntai, 15 lokakuu 2006 @ 03:56
“Mutta Hesarin ja sen teologisesti sivistyneen NYT-liitteen kannalta Simola on ajan hermolla.”
Tiedä häntä. Uusimmassa Nyt-liikkeessä Anna-Stiina Nykänen toteaa kolumnissaan: Yleensä usko merkitsee ympäristön silmissä jostakin luopumista. Mistä maallistuneet luterilaiset olisivat luopuneet? Vain kirkossakäynnistä.

Jotenkin tuntuu siltä, että Simolan mielestä tällainenkin kommentti on turhan ilkeästi sanottu. Siinähän voi havaita jopa pientä piikittelyä, ja eihän se nyt käy päinsä. Hyvänen aika, jokuhan saattaa vaikka loukkaantua, jos kirkossa käynti otetaan tuolla tavoin esille. Vaikuttaa melkein siltä, kuin siinä viitattaisiin erheistä kauheimpaan, jakoon ydin- ja etäseurakuntalaisiin, jota vastaan Simola käy urhoollista taisteluaan.

Kyllä minusta tuntuu siltä, että Simolan mielestä Nyt-liite saattaisi pienellä pinnistelyllä päästä ajan hermoille, vaikkei siellä vielä olekaan. Oppisivat vain sielläkin, ettei saa sanoa nykyajan ihmisen maallistuneen tai lopettaneen kirkossakäynnin. Ei, vaikka se olisi tottakin…

Kirjoittaja: Svend on sunnuntai, 15 lokakuu 2006 @ 11:37
Terävä huomio rapanhapakolta! Tämä arvatenkin todistaa Simolalle siitä, että turmiollinen käsitys “kunnon kristitystä” on levittänyt lonkeronsa kaikkialle ja sitä suuremmalla syyllä kirkon tulisi olla aloitteellinen sen kitkemisessä. Nykäsen NYT-liitteen kolumnissa oli kieltämättä muutama oivaltava ja mielestäni oikeaan osunut huomio, joita Simola tuskin allekirjoittaisi. Pitäisikö Nykäsen ja NYT-liitteenkin siis avartua hiukan konservatiivisista näkemyksistään?

Kirjoittaja: Miguel on sunnuntai, 15 lokakuu 2006 @ 15:22

Saikkonen,

kiitos kommenteistasi kritiikkiini. Kirjoittamassasi on paljon perusteluja ja hyvää itsekritiikkiä sekä tervettä kritiikkiä minun kommenttejani kohtaan. Olettaisin, että nyt keskustelua on mielekästä ja hyvä käydä, kun ongelmakohdat ovat esillä. Harmistuin todella siitä syystä, että kirjoituksesi oli hyökkäävä. Se saattaa myös sulkea kritiikin kohteiksi joutuneiden silmät ja korvat.

Keskustelu siitä mikä on kirkon linja missäkin asiassa on tarpeellista ja varmasti terveellistä. En ole erityisen ilahtunut siitä, että kristinuskon sisältö on mahdollisesti muuttumassa kulloinkin vallitsevan mielipideympäristön mukaiseksi. Tässä kohtaa on hyvä älähtää ja kysellä perusteita. Toivottavasti keskustelu kirkon linjasta jatkuu ja päättäjät osaavat olla viisaita oikeissa asioissa.

Kirjoittaja: Kirkonrotta on sunnuntai, 15 lokakuu 2006 @ 15:32
Tässä aiheessa on loppujen lopuksi kysymys siitä, kuka vastaa luterilaisen kirkon julkisuuskuvasta ja saa käyttöönsä yhteiset historian aikana kasautuneet kulttuuriset ja taloudelliset viestintäresurssit. Viestinnän merkitys uskon sisällön opettamisessa kasvaa koko ajan, kun osallistuminen seurakuntien toimintaan heikkenee. Viestintävalta on kuitenkin luisunut kirkon perinteiseen uskoon sitoutuneiden käsistä.

Viestintä on kirkon sisällä hyvin itsenäinen alue, erityisesti Helsingissä. Kirkon julistuksen sisällöstä vastaavilla ei ole keinoja puuttua viestinnän sisältöön, tuskinpa haluakaan. Viestintä elää yhä enemmän omaa elämäänsä erossa kirkon uskonharjoituksesta, jumalanpalveluselämästä. Siinä se kyllä kulkee hyvin suomalaisten enemmistön rinnalla.

Kirkon viestintään on jo perinteisesti hakeutunut keskimääräistä ”liberaalimpaa” joukkoa, jolle ”klassiseen kristinuskoon” sitoutuminen on ollut työlästä, jopa vastenmielistä. Viestintävaltaa käyttävät rekrytoidaan viestintäalan kokemusta omaavien joukosta. Viestintäalan kokemusta hankkimaan pääsevät valitsee viestintävaltaa käyttävien jo liberalisoitunut joukko. Traditio jatkuu ja vahvistaa itseään, eikä kukaan pysty sitä katkaisemaan. Tässä keskustelussa esillä oleva Helsingin seurakuntayhtymän viestintäjohtaja on epäilemättä tuon tradition ääriesimerkki. Muualla kehitys on samansuuntainen mutta näkymättömämpi. Se on havaittavissa myös Kirkon tiedotuskeskuksessa.

Viestinnästä vastaavien henkilöiden koulutustaustassa on tapahtumassa raju muutos. Teologinen osaaminen ohenee jatkuvasti. Kirkon uskon sisällön ja samalla oleellisten kysymysten tuntemus on jäämässä sivuseikaksi, kun viestintätekniikoiden osaamisesta on tullut pääasia. Enää ei ole tärkeää mitä viestitään, kunhan viestitään hyvin. Oletetaan, ettei kirkon uskon sisällön oppiminen niin hyvin, että sitä voi toisillekin vastuullisesti opettaa, vaadi työtä, aikaa ja uskonnollista aktiivisuutta. Tuo muutos heijastuu sitten viestinnän sisältöönkin. Tässähän Seppo Simolakin on todellinen pioneeri, vaikka hän itse on tullut vielä muodollisesti perinteisen tien kautta kirkon viestintään.

Kirkon viestintää hallitsee Kotimaa-konserni suorasti ja epäsuorasti. Sitä hallitseva teologia poikkeaa luterilaisen kirkon maltillisesta ekumeenisesta teologiastakin. Kotimaa-lehti edustaa Kirkko ja kaupunki -lehden ohella Kotimaa-konsernia hallitsevan teologian selkeintä äärimuotoa. Muihin Kotimaa-konsernin kustantamiin viestimiin sama eetos leviää epäsuorasti kirkollisen viestinnän ammattilaisten keskinäisten yhteyksien kautta.

Kotimaa-konsernin ilmapiiriä hallitseva ihanne on ihmisten omien kysymysten käsittely. Ne poikkeavat kysymyksistä, joihin kirkolla on vastaus. Niinpä se kaihtaa kirkon vastausten käsittelyä. Se kammoaa niiden kysymysten käsittelyä, joihin kirkon oppi keskittyy. Se väistää puhetta synnistä. Se väistää puhetta aiheista, jotka voisivat aiheuttaa viestin vastaanottajassa kokemuksen omasta syntisyydestä. Siksi sillä ei ole tilaisuuttakaan puhua armosta. Se kyllä puhuu ihmisestä ja ihmisen jumalauskosta mutta kieltäytyy puhumasta Jumalasta. Se on antropologiaa. Se ei ole teologiaa. Se redusoi opin inhimillisiksi oppirakennelmiksi ja purkaa ne omalla valtuutuksellaan pois. Se asettaa opin ja elämän vastakkain ja maalaa opin mustaksi ja elämän valkoiseksi. Valkoinen elämä ei kaipaa valkaisuakaan. Valkaiseva evankeliumi, josta oppi puhuu eri tavoilla, käy tarpeettomaksi. Parhaimmillaankin se karsinoi evankeliumia käsittelevän aineiston erilliseen oppilaatikkoon ja eristää sen elämää käsittelevistä aiheista. Se puhuu mielellään kristinuskon tuomisesta ihmisten arkielämään eli kontekstualisoinnista ja jopa vaatii sitä, mutta kieltäytyy kontekstualisoimasta kirkon perinteistä uskoa.

Esimerkkinä mainittakoon tuorein Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja koti. Lehden uusimman numeron jutuissa mainitaan Jeesus yhden kerran. Silloinkin hän on esimerkkinä oikeasta suhtautumisesta lähimmäiseen, siis “lakina”. Tuo on tyypillistä ja sitä saatetaan kutsua jopa armoksi ja kirkon pääsanomaksi. Kysymys on ihmisten välisestä armollisuuden vaatimuksesta, johon kuluu aivan oleellisena se armollisuus, ettei synnistä puhuta omalle viiteryhmälle. Uusimman numeron jutut käsittelevät pääasiassa sitä, kuinka hyviä kirkon ihmiset ja heidän tekonsa ovat suhteessa ympäröivän yhteiskunnan pahuuteen. Tuosta näkökulmastahan kirkossa sosiaalietiikkaa on tapana käsitelläkin. Paheksutaan markkinaliberaaleja, joiden väitetään hallitsevan yhteiskuntaa. Ylistetään diakoniaa, jonka väitetään yksin kantavan vastuun huono-osaisista. Tällainen puhunta on ollut tyypillistä erityisesti 1990-luvun alun lamasta lähtien. mutta sen todellisuuskuvaus on harhainen. Näin kirkon työntekijät ylistävät huomaamattaan omaa hyvyyttään. Omia ihanteita verrataan muiden tekoihin. Kirkon pieniä tekoja paisutellaan ja yhteiskunnan muiden toimijoiden paljon suurempia tekoja vähätellään. Ruokapankit ovat suuri uutinen, mutta koko se valtava työ, jolla valtion ja kuntien sosiaalityö auttaa jatkuvasti huono-osaisia, on vain kritiikin kohde – puhumattakaan pääasiallisesta hvvinvoinnin tuottamisen lähteestä ja jakamisen kanavasta eli markkinataloudesta. Puhetta johtavat ihmiset – piispat ja kirkon muut johtavat viranhaltijat - saavat verovaroista tulot, joiden saaminen esimerkiksi yritystoiminnan puitteissa edellyttää huomattavaa osaamista ja ahkeruutta, mitä sitten kutsutaankin ahneudeksi. Jos juttujen asiasisältö pitäisi sanoa avoimesti, useimpia sentään epäilemättä puistattaisi itseäänkin. Jos yhteiskunnallisen kritiikin kohteet konkretisoitaisiin ja sanat sanottaisiin oikeille ihmisille, rohkeus murenisi. Tälle mallille antoi hyvän nojan myös paljon ylistetty piispojen sosiaalieettinen puheenvuoro ”Kohti yhteistä hyvää”. Piispojen talousosaaminen loppui valitettavasti kesken, apua ei osattu hakea ja he sortuivat moralismiin ja populismiin –tuskin kuitenkaan vasemmistolaisuuteen, josta heitä syytettiin.

Edellä kuvaamani ja monet muutkin asiat eivät tule esiin, koska Kotimaa-konsernin laajalle levinneeseen eetokseen kuuluu hyvin kaksijakoinen kirkollisen todellisuuden kuvaaminen ja siksi toimituksellinen aineisto kohdistuu helppoihin joko-tai -kysymyksiin, joissa juuri toimittajat itse piirtävät itsestään pyhää kuvaa peilaamalla omaa kantaansa fundamentalismiksi yms. kutsuttuun, usein kuviteltuun, vastapuoleen. Kirkosta ja sen läheltäkin puuttuu jokseenkin kokonaan kriittinen journalismi, joka etsii totuutta eikä ainoastaan todistusaineistoa jo omaksutulle totuudelle. Kriittisen journalismin olisi mahdollista olla jopa eksplisiittisesti kirkon uskoon sitoutunutta - ihan yhtä hyvin kuin muodolliseen yksilökeskeiseen vapausihanteeseenkin sitoutunutta, jota se nyt pääasiassa on.

Olisikohan aika ryhtyä pohtimaan rinnakkaisen viestintäorganisaation pystyttämisen mahdollisuuksia? Kotimaa-konsernin rinnalle olisi mahdollista rakentaa teologisesti kirkon uskoon sitoutunut organisaatio, joka pyrkisi saamaan Kotimaan hallitsemat resurssit tai oikeastaan niiden tulevaisuuden rippeet pikkuhiljaa käyttöönsä. Ensin tarvittaisiin hyvä päälehti ja hyvät rinnalle nettisivut. Sitten tarvittaisiin hyvä kustannusorganisaatio, joka voisi kilpailla seurakuntalehtien kustantamisessa ja vaikuttaa epäsuorasti niiden sisältöön – kirkollisen viestinnän eetokseen - esimerkiksi koulutuksen kautta.