Kun uudistaminen jumalallistetaan

torstai, 01 maaliskuu 2007 @ 23:01
Kirjoittaja: Justinos

Kotimaa-lehti iskee uusimman numeronsa pääkirjoituksessa toimittaja Olav S. Melinin voimin ”klassista kristinuskoa” vastaan – minkä hän tosin tekstissä näyttää tiivistävän naispappeuden vastustamiseksi. Kirkon perinteitä arvostavia, jotka ”kantavat huolta dogmaattisesti oikeasta kristinuskon tulkinnasta”, hän kuvaa rajanvartijoiksi, jotka sijoittavat oikein uskovat sisäpuolelle ja väärin uskovat rajan toiselle puolelle.

Melinin kirjoituksessa on positiivisia asioita. Niitä ovat sen melko sovitteleva sävy, ja toivo, että eri tavoin Jeesuksen Kristukseen uskovat tunnustaisivat toistensa uskon aitouden. Kuitenkin kirjoitus on malliesimerkki kirkollisen keskustelun ongelmista – keskustelun, jota Melin itse kertoo haluavansa kirjoituksellaan edistää.

Kirjoituksessa on kaksi merkittävää ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on, että se on näennäisestä sovittelevuudesta huolimatta hyökkäys. Alussa määritellään vastustaja: jyrkkiä rajoja vetävät dogmaattiset uskovat, jotka sulkevat toiset määrittelyillään oikean uskon ulkopuolelle. Toinen ongelma on, että tämä hyökkäys toteutetaan tavalla, joka on omiaan vaientamaan keskustelun: Tehdään itse se, mistä syytetään vastustajaa. Rajataan vastustettavat ”klassisen kristinuskon puolustajat” muista erotettavaksi ryhmäksi, jota itseään syytetään rajojen piirtämisestä. Näin voidaan leimata epätoivottu ryhmä, ja vaikuttaa itse samalla suvaitsevaiselta. Kun vastustaja sitten on suljettu ulkopuolelle, voidaan vyöryttää oma dogmaattinen näkökanta esiin vastaansanomattomana faktana.

Todellinen ydinkysymys pääkirjoituksessa ei nimittäin ole se, miten keskustellaan, vaan miten uskonnollisia ja moraalisia ongelmakysymyksiä ratkaistaan. Pääkirjoituksen alkupuoliskon tarkoitus on mahdollistaa, että Melin voi saarnata käsityksiään niistä. Sen hän tekee viitaten Helsingin sanomien 26.2.2007 Vieraskynä-palstaan, jossa dosentti, TT Tarja-Liisa Luukkanen tulkitsee naispappeuden vastustamisen psykologisesti, muutosvastarinnaksi. Melin myös vastustaa oikeutta vedota omaantuntoon – suorasanaisesti vain naispappeuskysymyksessä – mutta nähtävästi myös muuta oikeaa ja väärää arvioitaessa. Hän lainaa avuksi Luukkasta: ”Omatunto ei ole universaali eikä erehtymätön moraalitaju vaan kulttuurisesti, psykologisesti, historiallisesti ja sosiaalisesti muodostunut käsiterykelmä oikeasta ja väärästä.” Lopulta Melin esittää teesin: kirkollisessa keskustelussa ”perinteinen jumalallistetaan ja jumalallinen perinteistetään”.

Viime kädessä Melinin pääkirjoitus on itse asiassa kannanotto kirkollisten muutosten arviointiin: Millä perusteilla niitä tulisi tehdä, ja millä perusteilla muutoksia tulisi arvioida? Tähän Melinin kirjoitus ei kuitenkaan tarjoa mitään mielekästä panosta. Vaikka Melin toivoo keskustelua, näyttää hänen ainoa antinsa olevan se, että yhteiskunnalliset muutokset tulee hyväksyä. Niiden vastustaminen, perinteisen jumalallistaminen ja jumalallisen perinteistäminen, on implisiittisesti jotakin negatiivista. Sekä Melin että Tarja-Liisa Luukkanen näyttävät edustavan valistuksen dogmia, jonka mukaan kaikki uusi on hyvää. Edistys menee vääjäämättä eteenpäin, jos kohta jotkut talonpoikaisjäärät joskus esittävät perinteisen uskonnollisuuden muotoon puettua, tyypiltään fundamentalistista kritiikkiä. Omatunto ei voi antaa muutoksissa ohjeita, koska se on joka tapauksessa kulttuurillisesti, psykologisesti, historiallisesti ja sosiaalisesti muotoutunut. Siihen vedoten ei ole oikeutta vastustaa muutoksia. Jäljelle siis ilmeisesti jää, että uudistaminen jumalallistetaan, ja jumalallinen uudistetaan.

Kirkollista keskustelua on usein mahdotonta käydä siksi, että siinä pelataan tämän kaltaisilla abstraktioilla. Henkilö, liike tai idea leimataan, ja sen jälkeen ryhmittäydytään valmiiden jakolinjojen mukaisesti. Vastapuoli pyritään poistamaan keskustelusta, ennen kuin argumenttia on edes ehditty esittää. Liekö kyse siitä, että vastaan ei ole tarjota muuta kuin leimoja?

Klassinen luterilainen uskonkäsitys on aina tuntenut ihmisen omantunnon horjuvuuden. Käsitys omastatunnosta suorana jumalallisena ilmoituksena on hylätty, koska koko ihminen on ymmärretty perisynnin turmelemaksi. Kuitenkin on ajateltu, että Jumalan sana ja sanan kautta Pyhä Henki voivat ohjata ihmistä oikeaan uskoon ja oikeaan moraaliseen harkintaan. Lutherin mukaan kaikki kirkolliset uudistukset on täytynyt voida koetella Jumalan sanalla. Kirkon perinteen on ymmärretty suojelevan sanan oikeaa ymmärrystä. Jumala, joka on kantanut menneitä sukupolvia lähellä ja kaukana, on sama tänäänkin. Uudistukset, jotka panevat uusiksi kristikunnan jakamat ekumeeniset uskonkäsitykset, vievät individualistiseen umpikujaan ja erottavat muiden kristittyjen yhteydestä. Niitä ei voi pitää kirkon uudistamisena, vaan kirkon hajottamisena.

Varsinkin moraalikysymysten arvioimiselle kriteerinä on kirkossa ollut myös luonnonjärjestys, Jumalan luomistyössä luontoon asettama järjestys. Ajatus löytyy vahvana luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista (ks. esim. Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIII). Todellisuus on tarkoitettu tietynlaiseksi, ei millaiseksi tahansa. Jos on olemassa hyvän Jumalan luomistyössä asettamia moraalisia järjestyksiä ja instituutioita, on selvää, että ne hajottamalla ihminen edistää vain omaa onnettomuuttaan.

Kirkossa tehtäviä muutoksia ei siis voi arvioida sen mukaan, tuovatko ne jotain uutta, vaan onko niiden tuoma uusi jotain hyvää. Pelkkä asian uutuus, muodollinen kriteeri, ei voi olla tae asian hyvyydestä. Tämän vuoksi tarvitaan sisällön arvioimista. Se on oikea tie eteenpäin kirkollisessa keskustelussa. Toivottavasti siihen löytyy halukkuutta.

Kirjoittaja: de Muerto on perjantai, 02 maaliskuu 2007 @ 16:12
Melinillä on mielestäni kaksi hyvää periaatetta.

  1. Pelkkä “perinteikkyys” ei saisi olla syy edistää tai torjua jotain (ainakaan tätä ei saisi viljellä puhtaaksi)

  2. Pelkkä “omaantuntoon vetoaminen” ei saisi olla (riittävä) syy vaatia tilaa itselleen

Itse klassisen kristillisyyden ja tunnustuksellisen luterilaisuuden konservatiivisiipeen kuuluvana (tulipa paljon kategorioita kerralla) haluankin tuoda esiin sen, että olen nuori TM (maanantaina oli publikki!) joka meni peruskouluun sinä vuonna kun ensimmäiset naispapit vihittiin suomeen. Omalla kohdallani naispappeuden vastustaminen ei siis mitenkään ole selitettävissä joksikin “muutosvastarinnaksi”. Ehkä toisia psykologisia leimoja voitaisiin lyödä, mutta tämä ei ainakaan ole se oikea.

Yleensäkin “konservatiivisen kristinuskon” luonnehtimisessa pitäisi ehdottomasti päästä eroon tuosta sanasta “konservatiivinen”. Konservatiivisuus antaa kuvan ajatussuuntauksesta, joka pitäytyy vanhaan vain sen tähden että se on vanhaa. Toki kai suomessakin on vielä jouko wanhoja maalaisrovasteja jotka tässä mielessä ovat ihan aidosti “konservatiivisia” (ja saavat toki ollakin, ei siinä mitään pahaa). Teologista tunnustuksellisuutta se ei kuitenkaan pysty selittämään.

Toisekseen omatuntoon vetoaminen on hiukan kestämätöntä. En itsekään mielelläni käytä omatunto -argumenttia silloin kun puhun naispappeudesta ja yhteistyökysymyksistä. Mielestäni omatunto on usein harmillisen subjektiivinen ja erehtyväinenkin otus, ja sen asettaminen jonkinlaiseksi toiminnan johtotähdeksi sopii paremmin kokemuskristillisyyden kuin konservatiivisen luterilaisuuden ideaan. Jos omatunnolla aletaan argumentoimaan, eikö sitten myös Leena Huovisen omatuntoa pitäisi arvostaa?

Itse keskustelenkin mieluummin totuus- ja teologia-argumenteilla. Jos keskustelun päämääränä on jonkinlaisen objektiivisen loppupäätelmän tekeminen, myös keskustelun laadun on oltava objektiivinen. Subjektiivinen omatuntoargumentointi ei kanna kovin pitkälle. Sen sijaan on tietysti aivan mahdollista sanoa, että “Olen ymmärtänyt että Raamattu opettaa näin ja näin”. Tällöin ei enää liikutakaan (puhtaasti) ihmisen oman sisäisen kokemuksen alueella, vaan väitteet sidotaan johonkin yleiseen periaatteeseen (Rtu).

Melinin kirjoituksesta on siis löydettävissä pari hyvää periaatetta, mutta muuten se oli kyllä niin pehmoista liirumlaarumia että. Olisi kiva tietää, päteekö Melinin kuvaama sallivuusperiaate (kunhan nyt vain kaikki rukoiltaisiin yhdessä, jooko?) myös konservatiiveihinkin? Melinin mukaan on tyhmää, että “perinteiden” tähden jotkut kieltävät naisten oikeuden pappisviran hoitoon. Eikö samalla logiikalla voitaisi sanoa, että Wille Riekkisen halu kieltää Kalle Väätäisen pastorinviran toimittaminen “muotoseikkojen” tähden olisi vähintään yhtä typerää? Melinin hahmottelema sallivuus vaatisi jonkinlaisen selvityksen: tulisiko siis kirkollisen enemmistön nyt antaa (viimein) tila ja olemassaolon oikeus ja oikeutus myös kirkollisille konservatiiveille?

Kirjoittaja: kjpuu on sunnuntai, 04 maaliskuu 2007 @ 09:20
Ihmettelen montaa eri asiaa sekä Melinin pääkirjoituksessa että siinä HS:n artikkelissa, johon se viittaa, mutta keskitytään nyt yhteen: milloin klassisesta, perinteisestä kristinuskosta tuli kirosana?

Ymmärrän jotenkuten, jos ja kun esim. naispappeuden vastustajat leimataan patavanhoillisiksi änkyräkonservatiiveiksi (siis ymmärrän, että joku käyttää ko. attribuutteja, niin kapeita ja harhaanosuvia kuin ne ovatkin…), mutta kun tehdään Melinin tavoin “klassisesta kristinuskosta” kirosana, jolla sopii lyödä toisinajattelevia, niin… Ainakin vielä vähän aikaa sitten jokainen yritti perustella omaa kantaansa (mikä se sitten olikin) juuri “klassiseksi kristinuskoksi” - nyt taas siitä paitsi luovutaan, mutta väännetään vielä kiroukseksi.

En ymmärrä.

P.S. Onnittelut, deMuerto!

Kirjoittaja: Svend on sunnuntai, 04 maaliskuu 2007 @ 23:59
Olen ihmetellyt samaa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Melin kirjoittaa klassisesta kristinuskosta asiana, joka ei kosketa “meitä” vaan joka on “noiden muiden”, konservatiivien, fundamentalistien ja - etenkin - naispappeuden vastustajien, pelikenttää. Olen ihmetellyt tätä aiemminkin. Jos mietitään vaikkapa luterilaisen kirkon oppipohjaa, niin kyllä se koko lailla klassisen kristinuskon perustalla lepää. Ei Melinkään pääse klassisesta kristinuskosta irti oikein muutoin kuin julistamalla itsensä riippumattomaksi luterilaisen kirkon uskosta ja opista. Tätä hän ei kaiketi halua tehdä? Toisaalta, on kyllä syytä kysyä, minkälaisesta ajattelusta klassisen kristinuskon vähintäänkin nuiva käsittely pääkirjoituksissa lopulta kieli.

Kirjoittaja: de Muerto on maanantai, 05 maaliskuu 2007 @ 09:14
Aivan totta, komppaan edellisiä.

Ennen “oikeaoppisuus” oli tavoiteltava tila: jokainen halusi oman käsityksen olevan “oikeaoppinen”. Teologit saattoivat nähdä paljonkin vaivaa osoittaakseen oppinäkemyksensä olevan oikean opin mukainen. Nykyään tuntuu siltä että pahin “synti” joka teologilla voi ollakaan, on se, että hän on “oikeaoppinen”. Tämä siksi, että

  1. Oikeaoppisuus on ajattelun köyhyyttä: imetään vain mitään tajuamatta kauan sitten kuolleiden dogmaatikkojen ajatukset omaan päähän ja toistellaan niitä papukaijamaisesti.

  2. Oikeaoppisuus on väkivaltaista: vaaditaan ja pakotetaan muutkin ajattelemaan omien paperinmakuisten oppirakennelmien mukaan ja tuomitaan heidät mikäli he eivät taivu tähän.

Ilmeisesti jopa “klassinen kristinusko” on alettu lukemaan tähän “oikeaoppisuuden” kategoriaan. Tulee kyllä elävästi mieleen Lewisin määritelmät “kronologisesta snobbailusta”. Jackin mukaan “kronologista snobbailua” oli sellainen ajattelu, jossa kaikkea vanhaa halveksittiin sen iän tähden - ei sen sisällön vuoksi. Tuntuu siltä että klassista kristinuskoa ja/tai tunnustuksellista luterilaisuutta halveksitaan jo niiden itsensä olemuksen tähden - ei siis sen vuoksi mitä niihin sisältyy. Ilmeisesti modernin ihmisen mielestä mikään oppi, joka periytyy ajalta ennen sähkövaloa ei voi olla kovin uskottava.

Kirjoittaja: Anonymous on maanantai, 05 maaliskuu 2007 @ 10:35
Tarkoitukseni ei ole tehdä paluuta palstan aktiivikirjoittajien kunniakkaaseen joukkoon, mutta ajattelin jakaa erään ajatuksen, joka tässäkin yhteydessä on noussut mieleen.

Eräänlaisena liberalismin etenemiskeinona, on kristillisen totuuden suhteellistaminen ja suvaitsevaisuuden nimissä harjoitettu “antaa kaikkien kukkien kukkia” -ajattelu. Nähdäkseni tämä kuitenkin on lähinnä pelkkä keino saavuttaa tietty päämäärä. Päämääränä on oman totuuden asettaminen kristillisen totuuden sijaan. Kristinuskon ydin on totuudessa, sillä Kristus on totuus.

Kun epätotuuden jalka on saatu oven väliin ja kohta päästy ovesta sisään, aletaan kammeta alkuperäistä totuutta ulos ja lopulta ovi jälkeen suljetaan. Tämän vuoksi suvaitsevaisuuskin on niin kovin yksipuolista. Loppuvaiheessa suvaitaankin vain niitä, jotka suvaitsevat samoja asioita (naispappeuskysymys lut.kkossa edustaa mielestäni selkeästi koko tätä ongelmaa).

Suvaitsevaisuus ei siten olekaan lähimmäisen suvaitsemista. Kaikki kukat eivät lopultakaan saa kukkia, koska totuus ja valhe eivät voi elää yhdessä. Rikkaruohot tukehduttavat hyötykasvit.

Siunauksellista paastoaikaa kaikille!