"Klassinen kristinusko"

keskiviikko, 04 lokakuu 2006 @ 18:00
Kirjoittaja: Sameli

”Ei ole olemassa mitään klassista kristinuskoa eikä ole koskaan ollutkaan.” Väite toistuu silloin tällöin vaikutusvaltaisissa kirkollisissa piireissä, ja viimeisimpien sitä innokkaasti kannattaneiden joukossa on katolilaissyntyinen teologian professori Jeanrond Lundissa. Se esitetään periaatteellisella tasolla puolustuksena, kun jotakin teologista uutuutta kritisoidaan sillä perusteella, ettei se edusta ”klassista kristinuskoa”. Ei tyydytä siihen, että kieltäydyttäisiin hyväksymästä toisten arviota käsillä olevassa kiistakysymyksessä, vaan torjutaan myös vastapuolen käyttämä normi ja mittapuu.

Kuten huomataan, siteeratussa lauseessa on kaksi osaa. Toinen pitää paikkansa, toinen ei.

Artikkeli on käännös Svensk Pastoraltidskriftin nro 19 22.9.2006 pääkirjoituksesta.

On totta, ettei koskaan ole ollut olemassa klassista kristinuskoa. Sen sijaan ei ole totta, ettei klassista kristinuskoa ole olemassa. Se kuulostanee oudolta ja vaatii selityksen. Avain on ”klassinen” -sanan merkityksessä. Selvemmin asian huomaa lähelle tulevalla alueella, kirjallisuudessa.

Millä perusteella jotakin kirjaa voidaan sanoa ”klassikoksi”? Klassikko on yksinkertaisesti kirja, johon uudet ajat uusine kokemuksineen ja vaihtelevine ideologisine lähtökohtineen palaavat ja josta ne löytävät jotakin tärkeää ja oleellista.

Mikään teos ei ole klassikko syntyessään. Jälkimaailma ratkaisee, mikä on kestävää ja yhdistää sukupolvia. Vastaavasti voidaan sanoa, että klassista on sellainen kristinusko, johon ihmiset jatkuvasti palaavat, koska sen varassa voi elää – ja kuolla. Silloin muodostuvat väistämättä vaivojen ja ahdistusten ajat – sekä yksilöiden että koko kirkon – ratkaisevammiksi kuin menestyksen ja idyllin kaudet. Termi ”klassinen kristinusko” osoittautuu myöhäiseksi toisinnoksi vanhasta kehotuksesta ”pitää kiinni siitä, mitä kaikki ovat uskoneet kaikkialla ja aina”.

Sen jälkeen kun tuo kehotus sai muotonsa 400-luvulla, kirkon ulkonaiset elinehdot ovat vaihdelleet monin tavoin, tietyt poliittiset järjestelmät ovat syrjineet ja vainonneet sitä, toiset taas sietäneet tai suosineet. Joskus kirkko on dominoinut täydellisesti aikansa yleistä ajattelua, toisinaan sitä taas on pidetty toivottoman vanhanaikaisena tai se on ollut pieni ja kenties ahtaalle ajettu vähemmistö.

Onko noissa levottomissa kohtaloiden vaihteluissa sitten säilynyt sellaista, mitä voitaisiin nimittää yhteiseksi kristilliseksi uskoksi?

Ensimmäisen viitteen siitä, mikä on kristillistä, me saamme katsoessamme, mitä ei-kristityt eivät voi hyväksyä. Se liittyy kauttaaltaan Jeesukseen. Juutalainen voi tunnustaa hänet hyväksi rabbiksi, islam kunnioittaa häntä toiseksi viimeisenä ja toiseksi suurimpana profeettana, mutta kummatkin torjuvat kristillisen käsityksen, jonka mukaan Jumala itse on hänessä läsnä maan päällä. Hindulainen ajattelu kieltää inkarnaation päinvastaiselta suunnalta. Kristillisen uskon mukaan jumalallinen ja inhimillinen yhdistyvät Jeesuksessa, ja tämä Luojan ja luotujen välisen kuilun ylittäminen on ainutkertainen, vain Jeesuksen persoonassa tapahtunut, ja sen kalliina hintana oli ristinkuolema. Tämän hindu huitaisee pois sanomalla, että tuollainen jumalallisen ja inhimillisen yhdistyminen on itsestään selvää, ja Jeesus on siitä vain yksi esimerkki monien joukossa.

Nyt joku väittää, etteivät tätä uskoa Jeesukseen Jumalan Poikana ja ainoana pelastajana suinkaan tunnusta kaikki kristillisen kirkon jäsenet, joten sitä voi tuskin pitää kristillisen uskon ydinainekseen kuuluvana. Tähän voi vastata, että kirkon piiriin levinneet juutalaiset ja islamilaiset ajatukset Jeesuksesta ilmentävät pikemminkin epävarmuutta ja epäilyksiä kuin positiivista uskoa.

Inkarnaatio kuuluu epäilyksittä siihen, mitä ”kaikki ovat uskoneet kaikkialla ja aina”. Sama koskee ylösnousemusta: on todistettu historiallinen fakta, että kirkko oli alusta asti yhteys, joka oli syntynyt sen vakaumuksen pohjalta, että Jeesus oli noussut kuolleista. Tähän alkuperäiseen vakaumukseen kuuluu myös varmuus siitä, että Jumala oli tehnyt tämän ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Apostoli Paavali kiteyttää ja täsmentää: ”Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room.4: 25.) Jeesuksen Kristuksen välityksellä Jumala osti meidät vapaiksi synnin ja kuoleman vihamielisestä vallasta.

Tämä usko, jonka toisten kieltämiset määrittelevät, on kaikkina aikoina kirkon elämässä kantavana ja elvyttävänä virtana. Matkallaan maailman halki se on jatkuvasti kohdannut uusia kansoja, jotka ovat puhuneet eri kieliä ja ajatelleet eri tavoin. Uskollisena sille, että jumalallinen Sana tuli lihaksi, otti ihmismuodon, usko on matkallaan löytänyt aina uusia sanoja kohdatakseen ihmiset siellä missä he ovat.

Avoimuus ihmisten moninaisuudelle on synnyttänyt lukemattoman määrän rituaaleja, lauluja, raamatunkäännöksiä, kirkollisia rakenteita, oppijärjestelmiä, tunnustuksia ja todistuksia. Monesti ne tulokset, joihin yhdellä taholla on tultu ja joista on pidetty kiinni, ovat muodostuneet niin erilaisiksi verrattuina joidenkuiden muiden löytöihin, että on ajauduttu avoimeen erimielisyyteen. Tällöin maalliset vallanpitäjät – tai vallantavoittelijat – ovat usein hyödyntäneet teologisia väittelyitä hakeakseen oikeutuksen aseiden käytölle, jonka syyt ovat pohjimmiltaan olleet puhtaasti poliittisia. Näin mielipide-erot ovat muuttuneet kiinteiksi taistelurintamiksi ja pysyneet lukittuina. Skeptiset tarkkailijat ovat – toisinaan melko vahingoniloisesti – katsoneet voivansa todeta, ettei ole olemassa yhtä kristinuskoa, vaan monta.

Mutta: Samanaikaisesti kun kristilliset kirkot ja suuntaukset menettivät jalansijaansa politiikan ja kulttuurin alueilla ja yhä useammat kyseenalaistivat kristilliset ajatusmallit, kasvoi taju siitä, että kristityillä kaikkine erityispiirteineenkin on kuitenkin jotakin oleellisesti, jopa ratkaisevasti yhteistä sekä omana aikanaan että yliajallisesti. Kun usko ei enää ole itsestäänselvyys vaan alituisesti kyseenalaistamisen, kieltämisen ja irvailun kohteena, uhriksi joutuneiden on pakko etsiä juuria ja lähteitä. Katsotaan, mikä on kestänyt toisten koetusaikojen halki ja löydetään se, mitä ”kaikki ovat uskoneet kaikkialla ja aina” ja mitä voidaan yhdellä sanalla nimittää ”klassiseksi” kristinuskoksi. Se ei ole ns. ”valmispaketti”, vaan elävä traditio, joka antaa jokaiseen kriisiin juuri sen vaatiman vastauksen.

Silloin korostukset voivat vaihdella, ilmauksien vivahteita voidaan hioa, laiminlyötyjä oivalluksia voi ilmaantua yllättämään. Mutta elämää antava juuri, ehtymätön lähde on se sanoma, joka maailmaan lähtiessään oli kaukana itsestäänselvyydestä ja sen sijaan enemmistön torjuma joko kuohuttavana moraalittomuutena tai kummallisena typeryytenä, mutta joka niille, jotka ottivat sen vastaan, osoittautui Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi.

Kirjoittaja: Tertius on keskiviikko, 04 lokakuu 2006 @ 19:34
Olisi mukava tietää, kuka on kirjoittaja. Saisiko sen selville ja liitetyksi artikkeliin?

Kirjoittaja: Sameli on perjantai, 06 lokakuu 2006 @ 14:59
Olen tiedustellut asiaa SPT:n toimituksesta, mutta ainakaan toistaiseksi en ole saanut vastausta. Entisaikoina tosin on yleisenä tapana ollut, että lehtien pääkirjoitukset edustavat toimituksen yhteistä kantaa eikä niitä siksi allekirjoiteta. Ehkä SPT:n linja on yhä se. Vastaava julkaisija - siis se joka tarvittaessa menee linnaan jos lehti sisältää raskauttavaa aineistoa - on Hyssnan komministeri Yngve Kalin, ja toimituspäällikkö, joka antoi luvan käännöksen julkaisemiseen, on nimeltään Björn Fyrlund. Muidenkin toimitukseen kuuluvien nimet löytynevät lehden kotisivulta.

Kirjoittaja: jmmvirtanen on lauantai, 18 marraskuu 2006 @ 16:16
Ongelmaksi herää se, että mistä vuosisadasta lähtien klassisen kristinuskon piirteet ovat lähteneet. "… voidaan sanoa, että klassista on sellainen kristinusko, johon ihmiset jatkuvasti palaavat, koska sen varassa voi elää – ja kuolla."Klassikko-vertauksesi oli oikein etevä. Roomalais-katolinen kirkko on varmasti kaikkein vanhin pystyssä pysynyt kirkko, johon ihmiset myös jatkuvasti palaavat. Tästä huolimatta heillä ei ole puhdasoppista vanhurskauttamisoppia. En väitä, että kaikki katoliset joutuisivat kadotukseen, mutta heidän vanhurskauttamisoppi on enemmän tai vähemmän hereettinen. Et voi luterilaisena kieltää tätä! 500 -luvulla Gregorius Suuri latisti Paavalin ja myöhemmin Augustinuksen opettaman armo-opin. Mitä silloin tarkoittaa klassisen kristinuskon puolustaminen? Puolustaako luterilalainen netti-sivu katolisiakin käsityksiä?Ymmärrän, jos tarkoituksenasi on puolustaa kolminaisuusoppia ja inkarnaatiota, mutta klassiseksi kristinuskoksi on ymmärretty usein paljon muutakin. Luterilaisuuden mukaan kirkon historiassa opeissa on ollut kaikkea muuta mukana kuin pelkkää puhdasta kristinuskoa. Kirkon kehittyminen on kaikkea muuta, kuin katkeamatonta perinnettä. Traditio ei ole missään määrin samalla tasolla, kuin raamattu. En väitä, että traditio olisi täysin hyödytön. Itseäni kiinostaa juuri paleo-ortodoksia. Ainoa varsinainen hyöty traditiosta on se, että se antaa meille viittauksia siihen, mitä kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina ajateltiin. Kuitenkaan yksittäisten ihmisten omia ajatuksia ei voida asettaa mitenkään samalle tasolle kuin Jumalan Sanaa: Raamattua. Myönnän toki, että tekstisi antaa viitteitä siihen, että myönnät (ainakin luulen myöntäväsi) katolisen kirkon opillisen rappeutumisen. Tähän tuntuu viittaavan seuraava kohta: "Sen jälkeen kun tuo kehotus sai muotonsa 400-luvulla, kirkon ulkonaiset elinehdot ovat vaihdelleet monin tavoin, tietyt poliittiset järjestelmät ovat syrjineet ja vainonneet sitä, toiset taas sietäneet tai suosineet. Joskus kirkko on dominoinut täydellisesti aikansa yleistä ajattelua, toisinaan sitä taas on pidetty toivottoman vanhanaikaisena tai se on ollut pieni ja kenties ahtaalle ajettu vähemmistö.
Onko noissa levottomissa kohtaloiden vaihteluissa sitten säilynyt sellaista, mitä voitaisiin nimittää yhteiseksi kristilliseksi uskoksi? "
Sanon vain, ettei mielipiteesi tätä asiaa kohtaan tule tarpeeksi selkeästi. Myönnän puhuneeni rankkoja sanoja roomalais-katolisista, eikä minulla ole oikeutta tuomita ketään, ja toistan: en väitä, että he joutuisivat kadotukseen. Kuitenkin tämä rajaveto protestanttien ja roomalaiskatolisten/kreikkalaiskatolisten kanssa on vedettävä. Mielestäni kysymys ON relevantti, sillä nykyisessä ev.lut kirkossa tapaan enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka haikailevat tämän “todellisen klassisen kristinuskon”, eli katolisuuden perään, joka tuntuu olevan niiiiiin rikas kulttuuriltaan ja perinteiltään. Perinteistä on syntynyt paljon hyvää, mutta siinä on menty paljon metsäänkin. Näillä uusilla karismaattisilla jotkin asiat tuntuvat olevan paremminkin hallussaan, kuin monilla luterilaisilla, kuten room.kat. kirkon harhojen tunnistaminen.

Kirjoittaja: Sameli on maanantai, 20 marraskuu 2006 @ 14:20
Voisitko ystävällisesti kääntää kommenttisi ruotsiksi ja lähettää sen Svensk Pastoraltidskriftin toimitukseen, niin kyseisen pääkirjoituksen laatija kenties voisi siihen tutustua ja vastata esittämiisi kysymyksiin. Olen kyllä kirjoituksen kääntänyt, koska se vastaa suurelta osalta omiakin ajatuksiani, mutta en silti mene siitä henkilökohtaiseen vastuuseen.

Kommentissasi heijastuva versio luterilaisuudesta muistuttaa kyllä vaarallisen paljon sitä karikatyyriä, jonka jotkut ymmärtämättömät tai pahantahtoiset katolilaiset luterilaisuudesta piirtävät…