Jälkikonsekraatiota vai ei?

maanantai, 03 syyskuu 2007 @ 15:47
Kirjoittaja: de Muerto

Luterilaisessa kirkossa ehtoollisen vietto on v. 2000 toteutetun jumalanpalvelusuudistuksen myötä lisääntynyt ilahduttavalla tavalla. Samalla kuitenkin kysymys ehtoollispraksiksesta on unohtunut liian usein. Kysymykset mahdollisesta jälkikonsekraatiosta ja ehtoollisaineiden loppuun asti käyttämisestä eivät ole pelkkiä teologisia nyansseja, vaan liittyvät luterilaiseen reaalipreesensoppiin.

Johdannoksi:

Luterilaisissa jumalanpalvelusyhteisöissä ehtoollisen sakramentin teologian tulisi olla arvostettu, pyhä toimitus. Leipä on Kristuksen ruumis ja viini on Kristuksen veri, annettu ja vuodatettu meidän syntiemme anteeksiantamiseksi. Sille, joka ne Jumalan lupauksiin turvaten nauttii, ne lahjoittavat syntien anteeksiantamisen, uskon vahvistumisen ja iankaikkisen elämän.

Kun nyt tämä oppi on keskuudessamme kirkas ja selkeä, on myös hyvä kiinnittää huomiota siihen, että tavat, joilla ehtoollisen sakramentin toimitamme ja vietämme, ovat linjassa tämän uskon kanssa. Vaikka monissa asioissa voidaankin uskonsisältö ja opitut jumalanpalvelustavat jossain määrin irrottaa toisistaan (kuten CA VII toteaa), on kuitenkin asioita, joissa theoria ja praxis ovat yhteen liitettyjä siinä määrin, ettei toista voida muuttaa muuttamatta samalla toista. Ehtoollisen kohdalla voimme huomata siinä olevan kummankinlaisia tapoja. Esimerkiksi polvistuminen alttarikaiteelle tai ehtoollisleivän antaminen käteen tai suoraan suuhun ovat asioita, jotka varmasti voivat eri seurakunnissa olla eri tavalla.

Vaikka liturgia on suurelta osin adiafora, on kuitenkin näissä asioissa hyvä pitää mielessä vanhan kirkon sääntö: lex credendi (est) lex orandi – uskon laki on rukouksen laki. Sillä, miten me uskomme, on vaikutus siihen, miten me rukoilemme ja muutenkin harjoitamme hartautta. Samaan tapaan myös sillä, kuinka me hartautta harjoitamme, on ainakin ajan kanssa myös vaikutuksensa siihen, kuinka me uskomme. Liturgia ei pelkästään ilmaise uskoa, vaan myös opettaa siitä. Tietynlainen käytäntö opettaa aina tietynlaista uskoa. Siksi monet asiat, vaikkakaan eivät olisi välttämättömiä, ovat kuitenkin ehdottomasti hyödyllisiä.

Tässä lyhyessä esityksessä tarkoitukseni on pohtia pääosin kysymyksiä jälkikonsekraatiosta ja ylijääneiden ehtoollisaineiden käsittelystä, ja selvittää onko näissä kysymys kirkollisista tavoista, joissa tulee sallia vapaus, vai vaatiiko tietynlainen teologia myös tietynlaista käytäntöä näissä asioissa. Muistutan jo nyt lukijaa siitä, että tarkoitukseni ei ole väittää, että ne, jotka näissä käytännöissä toimivat eri tavalla kuin esitän, automaattisesti edustaisivat väärää ehtoollisteologiaa. Kysymyksemme pitäisi ennemminkin olla: ”Kun meillä on jo oikea ehtoollisteologia, miten tulisi käytännölliset kysymykset ratkoa, jotta tämä teologia ja käytänteemme olisivat sovussa.”

  1. Mitä on jälkikonsekraatio?

Jälkikonsekraatiolla tarkoitetaan sitä, että siunattujen elementtien loppuessa kesken, uudet leipä ja viini konsekroidaan. Jälkikonsekraatio ei tarkoita sitä, että uusien leipien ylle tehdään ristinmerkki. Jälkikonsekraatio ei myöskään tarkoita sitä, että pappi esim. lausuu: ”Tämä on Jeesuksen ruumis” ottaessaan uudet leivät pateenille. Jälkikonsekraatiolla tarkoitetaan sitä, että pappi lukee joko hiljaa puhuen tai seurakunnan kuullen koko asetussanat uuden elementin päälle. (Nähdäkseni ei ole mitään hyötyä ryhtyä puhumaan ikään kuin kahdesta konsekraatiosta. Siis siihen tapaan, että ensimmäinen konsekraatio on jotain olemuksellisesti erilaista kuin jälkikonsekraatio. On johdonmukaista ajatella, että on vain yksi konsekraatio. Jos jälkikonsekraatiota tarvitsee käyttää, sen tulisi olla oleellisilta osiltaan samanlainen kuin ensimmäinen konsekraatiokin – jos siis sitä haluaa nimittää jälkikonsekraatioksi. Eri asia on tietenkin, jos joku haluaa tehdä jotain kunnioittavia rituaaleja ottaessaan uusia leipiä esiin kuitenkaan tekemättä varsinaista konsekraatiota.)

Kuitenkin niin, että mikäli viini loppuu, ei lueta kuin asetussanoista se osa, jossa Jeesus siunaa maljan jne, sekä luonnollisesti samoin silloin jos vain leivät loppuvat.

Esitän tässä omana ja useiden tunnustuksellisten luterilaisten teologien käsityksenä, että ehtoollisaineiden loppuessa kesken tulee uudet aineet konsekroida lukemalla asetussanat. Pelkkä ristinmerkin tekeminen tai papin toteamus eivät riitä.

Väitteessäni tukeudun ensi sijassa Jari Jolkkosen väitöskirjatutkimukseen ”Uskon ja rakkauden sakramentti. Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa.” sekä Jürgen Diestelmannin artikkeliin ”Ususu ja actio. Ehtoollisteologisia näkökohtia Yksimielisyyden ohjeessa.”

(Diestelmannin artikkeli on julkaistu suomeksi ainakin Reijo Arkkilan 60-vuotisjuhlakirjassa Astu Arkkiin (Suomen Luther-säätiö 2002) sekä kahdessa osassa Concordia-lehden numeroissa 6/2005 ja 1/2006. Tässä artikkelissa esiintyvät viittaukset on tehty ensin mainitun mukaan.)

  1. Asetussanat luovat sakramentin

Luterilaisen ehtoollisteologian eräänlaisina raja-aitoina on usein esitetty toisaalta reformoitua symbolismia yhdellä laidalla ja roomalaiskatolista transsubstantiaatio-oppia toisella. Reformoiduille ehtoollisen merkitykseksi redusoitui uskovien keskinäisen yhteenkuuluvuuden lujittaminen, julkinen tunnustautuminen Jeesuksen seuraajiksi ja ristin tapahtumien muistiinpalauttaminen. Roomalaiskatolisella puolella transsubstantiaatio-oppi puhtaaksiviljeltynä johti sellaisiin käytänteisiin jotka luterilaiset hylkäsivät: leivän palvontaan, elementtien siunaamiseen ilman aikomusta niiden nauttimiseen, sekä – oppimattoman kansan parissa – taikamenojen suorittamiseen siunatulla ehtoollisleivällä.

Näiden harhojen välissä elävä luterilaisuus on toisinaan tullut liiankin allergiseksi tietyille ilmaisuille. Nähdäkseni voidaan täysin hyvin omintunnoin sanoa, että ehtoollinen on Kristuksen muistoateria (sanoihan hän: tehkää tämä minun muistokseni) kunhan emme reformoitujen tapaan ajattele, että se on pelkkä muistoateria.

Suurin peikko tuntuu kuitenkin usein olevan roomalaiskatolinen transsubstantiaatio. Tämän tähden verbi ”muuttua” on kuin epävirallisessa pannassa luterilaista ehtoollisteologiaa kuvattaessa. On kuitenkin vaikea ymmärtää oikein Kristuksen todellista läsnäoloa, jos tuota verbiä ei saa laisinkaan käyttää. Mielestäni, jos vertaamme öylättiä ennen konsekraatiota, ja konsekraation jälkeen, voimme täysin varmoina sanoa, että kyse ei ole enää täysin samasta asiasta. Jotain on tapahtunut, jonka tähden tuo leipä on nyt Kristuksen ruumis. Tätä ”jotain”, joka on tapahtunut, voidaan ymmärtääkseni nimittää myös ”muuttumiseksi” siinä merkityksessä, että teemme sillä eron siunaamattomaan ja siunattuun leipään. Siunaamaton leipä on pelkkää leipää, siunattu sitä vastoin on Kristuksen ruumis. Jotain muuttuu, vaikka emme sitten haluaisikaan tarkemmin määritellä, mitä.

Jotta voitaisiin oikein ymmärtää jälkikonsekraation tarve, on ajatus tietyntasoisesta ”muuttumisesta” voitava hyväksyä ehtoollisteologiaan. Ehtoollisen ihmeessä tapahtuu jotain, jonka tuloksena tavallisesta leivästä ja viinistä tulee Kristuksen terveeksitekevä sakramentti. Keskeistä on nyt ymmärtää miten tämä ”jokin” tapahtuu. Mitä ehtoja täytyy täyttyä, jotta voimme varmoina ottaa leivän käteemme ja sanoa: tämä on todellakin Kristuksen ruumis? Tämä varmuus meillä nimittäin täytyy ehdottomasti olla. Ehtoollinen on “pyhä mysteeri”, mutta sen luonteeseen kuuluu se, että sen äärellä omatunto voi olla varma siitä mitä saa.

Vanhan augustinolaisen formelin mukaan sakramentissa ”sana yhtyy aineeseen”. Luterilaisessa sakramenttiopissa tämä ”sana” ei ole mikään muodoton, hahmoton käsite, ei mikään kaikkialla leijuva logos, ei määrittelemätön sana, vaan konkreettinen, aivan tietty ja selkeä sana. Tämän tähden kasteen yhteydessä on välttämätöntä sanoa Kristuksen käskyn mukaisesti: ”Minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Samalla tavoin ehtoollissakramentissa se sana, joka aineeseen yhtyy, on Kristuksen oma sana: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini jne.”

Pappi ei voi halutessaan korvata tätä sanaa itse keksimillään asetussanoilla, vaikka näiden sisältö olisikin sisällön puolesta sama. Kun luemme liturgiassa Kristuksen asetussanat, kyse ei ole vain siitä, että ilmoitamme seurakunnalle mitä ehtoollisella tarjottava leipä ja viini ovat. Kyse ei ole vain informaatiosta, vaan myös transformaatiosta: Kristuksen luettu sana vaikuttaa sen, mitä se sanoo. Noiden sanojen kautta leivästä ja viinistä tulee Kristuksen ruumis ja veri. Ne aineet, jotka ennen messua olivat vain leipää ja viiniä, ovat tulleet olemaan Kristuksen ruumis ja veri, koska asetussana on yhdistynyt niihin. Tämä sana on verrattavissa luomisessa tapahtuneeseen sanaan: kun Jumala sanoi, se tapahtui. Tai Kristuksen sanaan Lasaruksesta: ”ei hän ole kuollut, hän vain nukkuu.” Kyse ei ollut pelkästään toteamisesta, vaan lausuessaan tuon sanan Kristus samalla sai aikaan sen, että kuolleesta Lasaruksesta tuli elävä Lasarus.

(Luther painottaa asetussanojen merkitystä sakramentin tapahtumisessa sanoen: ”Kun me lausumme nämä sanat leivän yli (über das brot), silloin Kristus on todellisesti siinä.” (Jolkkonen, 281) sekä: Heti kun Kristus lausuu ’tämä on minun ruumiini’, hänen ruumiinsa on läsnä sanan ja Pyhän Hengen voimasta. Jos siitä puuttuu sana, se on pelkkää tavallista leipää. Mutta heti kun siihen lisätään sana, ne tuovat mukanaan sen, mitä lupaavat. (Jolkkonen, 282))

Reformoitujen on ollut mahdotonta hyväksyä tätä oppia. Parhaiten se tuleekin näkyviin kysymyksessä ei-uskovien nauttimasta ehtoollisesta. Mitä ehtoolliselle osallistuva epäuskoinen saa suuhunsa? Pelkän leivän ja viinin, vaiko Kristuksen ruumiin ja veren – itselleen tuomioksi? Reformoidut eivät voineet hyväksyä käsitystä, että epäuskoisetkin nauttisivat Kristuksen todellisen ruumiin ja veren. Miksi näin?

Taustalla on käsitys siitä, että ehtoollisen sakramentissa juuri seurakuntalaisen oma usko / seurakunnan yhteinen usko luo sakramentin. Jos siis joku on vailla uskoa, hän ei saa kuin leivän ja viinin. Perimmältään sekä reformoiduilla että spiritualisteilla Kristuksen läsnäoloa ei sidottu ehtoollisen elementteihin ja Kristuksen (objektiiviseen) sanaan, vaan ehtoollistapahtumaan ja seurakuntalaisen omaan sieluntilaan. Heidän mukaansa Kristus on läsnä cum pane, eli ”leivän kanssa”. Leipä on vain leipää, mutta kun ruumis syö leivän, samaan aikaan henki saa nautittavakseen Kristuksen.

Tätä ajatusta vasten luterilaiset korostivat sitä, että Kristus saadaan ”ruumiillisen syömisen”, manducatio corporalis, kautta. Kristus ei ole läsnä vain leivän ja viinin kanssa, vaan myös ja ennen kaikkea leivässä ja viinissä. Usein käytetty formeli in, cum et sub pane, eli ”leivässä, leivän kanssa ja leivän alla” ei ole täysin tyydyttävä tapa puhua ehtoollisesta, (parempi olisi vain sanoa: ”Leipä on Kristuksen ruumis”, sen enempää selittelemättä.) mutta toimiva spiritualisteja vastaan. Kristuksen läsnäoloa ei saa irrottaa fyysisestä ehtoollisaineesta.

  1. Lutherin ratkaisu: jälkikonsekraatio on välttämätön

Jälkikonsekraation tueksi voidaan esittää perusteluja luterilaisesta teologiasta käsin. Eräs tällainen on käytännön tilanne, joka syntyi Bessererin tapauksessa. Vuonna 1545 pastori Besserer toimitti ehtoollisen, jossa hän hukkasi (!) yhden konsekroiduista leivistä. Besserer otti muina miehinä leipärasiasta uuden leivän puuttuneen tilalle. Kun messu oli ohi, ja hukkunut leipä löytyi, se sijoitettiin takaisin rasiaan muiden siunaamattomien leipien joukkoon.

Julkitullessaan Bessererin toiminta sai aikaan pienen teologisen myrskyn. Kirjeessään hiippakunnan piispalle, Luther selvästi toteaa, että Besserer oli toiminut väärin.

”Tuon palvelijan toiminta ei ole vain huolimattomuutta, vaan julkista jumalattomuutta, sillä Jumalan ja ihmisten halveksijana hän on tehnyt väärinkäytöksen pitämällä konsekroituja ja konsekroimattomia leipiä samana asiana.” (Jolkkonen, 315)

Besserer joutui erotetuksi virastaan ja sen jälkeen karkotetuksi.

Tapaus osoittaa, että Luther omassa teologiassaan yhdisti reaalipreesensin alkamisen kiinteästi konsekraatioon. Leipärasiassa olevat leivät eivät olleet automaattisesti konsekroituja, ja siten sellaisen jakaminen seurakuntalaiselle ikään kuin Kristuksen ruumiina oli anteeksiantamatonta petkuttamista. Viimeinen seurakuntalainen ei Lutherin mukaan saanut tällä kertaa nauttia Kristuksen ruumista, sillä hänelle annettu leipä oli ”vain leipää”. Uskonsa tähden hän kuitenkin sai syntinsä anteeksi, vaikka ei päässytkään nyt osalliseksi sakramentista.

Lutherin reaktio oli linjassa hänen aikaisemman teologiansa kanssa. Kolme vuotta aikaisemmin päivätyssä kirjeessä vaaliruhtinas Georgille Luther kertoo:

”Meillä toimitaan niin, että jos hostioita tai viiniä on konsekroitu liian vähän, ja niitä täytyy konsekroida lisää, emme enää kohota näitä toista kertaa, kuten paavilaisilla on tapana siinä tapauksessa, että on konsekroitava lisää… Mutta jos joku tahtoo kohottaa toisellakin kerralla, siihen en enää sano mitään.” (Jolkkonen, 317)

Tämän katkelman valossa vaikuttaa siltä, että Lutherille jälkikonsekraatio oli sama asia kuin ensimmäinenkin konsekraatio. Jos leipää tarvitiin lisää, oli asettusanat ”luettava leivän yli”, jotta Kristus yhdistyisi tähän elementtiin. Samalla huomaamme, että vaikka elevaatio onkin adiafora, asetussanat itse eivät ole.

  1. Filippismi yhä keskellämme?

Jürgen Diestelmannin artikkelissa on kuvattu Lutherin kuoleman jälkeen Saksassa esiintyneet filippismikiistat. Diestelmannin artikkelia lukiessa on vavahduttavaa huomata, että jo 1500-luvulla kritisoidut filippistiset käytännöt ovat 1900-luvulla tehneet täydellisen paluun Suomen kirkkoon siinä määrin, että ne ovat nykyään jopa enemmistöasemassa.

Filippistisiä käsityksiä vastaan Johannes Saliger ns. saliger-kiistassa totesi seuraavaa:

Konsekroidut elementit on pidettävä erillään konsekroimattomista.
Asetussanat (hoc est) viittaavat pateenilla olevaan leipään ja kalkissa olevaan viiniin
Tämän tähden papin tulee ottaa leipä ja malja käteensä niitä siunatessaan, sillä Kristuskin ”otti
leivän, ja sanoi…”
Ei ole mitään lupausta siitä, että luetut asetussanat koskettaisivat myös oblaattirasiassa ja viinikannussa olevia leipää ja viiniä, jotka tosin ovat alttarilla, mutta joita ei ole erotettu konsekroitaviksi.
Ei pidä konsekroida suurempaa leipä/viinimäärää kuin tarvitaan.
Luther oli kieltänyt sekoittamasta konsekroituja ja konsekroimattomia elementtejä keskenään. Siten Luther ei olisi hyväksynyt sellaista ”yleistä konsekraatiota” jossa siunataan kaikki alttarilla olevat leivät ja viini.
Sakramentin vieton jälkeen jäljelle ei saa jäädä siunattuja elementtejä.
Ns. kontaktikonsekraatio tulee hylätä – siunaamattoman viinin sekoittaminen siunattuun ei ole käypä ratkaisu.
(Diestelmann, 91, 92)

Diestelmannin artikkelissa luetellaan lukuisia 1500-luvun loppupuolen kiistoja, joita kaikkia yhdistää sama filippismi. On huomattava, että filippismi-gnesioluterilaisuus –vastakkainasettelu ei yleensäkään realisoitunut ehtoollisopetuksessa: filippismi ei siis juurikaan ollut ”dogmaattisesti taistelevaa” filippismiä. He eivät julistaneet saarnatuoleista suurena vakaumuksenaan ehtoollisteologiaansa. Filippismi sitä vastoin eli usein tiedostamattomana asenteena, joka tuli näkyviin käytänteissä: siinä mitä tuli tehdä (uskoa sakramenttiin reaalipreesensin toteutumiseksi), mitä ei tarvinnut tehdä (jälkikonsekraatio), ja jopa mitä ei saanut/tullut tehdä (ehtoollisaineiden adoraatio eli palvonta).

Tämä mielessäpitäen on syytä täydellä vakavuudella kysyä missä määrin filippistinen ehtoolliskäsitys on lyönyt itsensä läpi paitsi kansankirkon liberaaleissa seurakunnissa, myös herätysliikkeiden jumalanpalveluksissa? Onko kyse vain ajattelemattomuudesta, vai jopa tietynlaisesta tiedostetusta tai tiedostamattomasta filippistisestä vakaumuksesta? Nähdäkseni filippismi syntyy varsin luonnollisesti siellä, missä a) järkiperäisyys b) teologinen perehtymättömyys pääsevät yhdistymään. Yleensä se esiintyy muodossa “eihän se nyt voi noin vakavaa olla…” Useinmiten jopa oikea luterilainen opetus sakramentin vaikutuksesta ja jopa reaalipreesenssistä yhdistyvät itsensä kanssa ristiriidassa oleviin filippistisiin käytänteisiin. On aina hyvin haastavaa saada johdettua looginen praksis sinällään hyvinkin oikeasta teoriasta. Mikä vain - sivuhuomautuksena tähän - vahvistaa käsitystäni siitä, että seurakuntateologia on todella paikka, jossa teologin todellinen painoarvo punnitaan. Taito siirtää oppi elämäksi on tärkeä asia.

  1. Onko sakramenttia itse ehtoollistapahtuman ulkopuolella?

Varhaisessa luterilaisuudessa on esiintynyt ns. sairaiden ehtoollisen viettämistä siten, että siunattuja ehtoollisaineita on jäänyt ehtoolliselta, ja näitä on myöhemmin jaettu seurakuntalaisille ilman eri konsekraatiota. Samoin jo Irenaeus kertoo apologiassaan, että diakonit veivät jumalanpalveluksesta sakramentin niille, jotka eivät päässeet tulemaan paikalle. Tämä käytäntö on mahdollista ymmärtää vain siten, että elementtien katsottiin yhtä olevan Kristuksen ruumis ja veri, vaikka itse ehtoollistapahtuma olikin jo ohi.

Toisinaan on esitetty, että yksimielisyyden ohjeen käyttämä, alun perin Melanchthonin in usu ­–oppi estäisi ajattelemasta näin. Luther kuitenkin itse toteaa saman, minkä jo yksimielisyyden ohjekin, nimittäin:

”D. Philippuskin määrittelee sakramentin toimituksen (usus sacramentalis) suhteessa ulkopuoliseen käyttöön eli sakramentin sulkemista [tabernaakkeliin] ja ympärikierrättämistä [kulkueissa] vastaan, mutta hän ei liitä määritelmäänsä toimituksen sisälle eikä määrittele sääntöään itse sakramenttia vastaan.” (Jolkkonen, 323)

Em. Luther-sitaatti on hänen kirjeestään Simon Wolferinukselle. Wolf. oli pappina toiminut niin, että ei ollut käsitellyt ehtoolliselta ylijääneitä elementtejä mitenkään eri tavoin kuin siunaamattomia elementtejä. Luther asettui selkeästi vastustamaan tällaista tapaa, ja antoi painokkaasti Wolferinukselle ohjeeksi käyttää kaikki siunatut elementit loppuun ehtoollisen aikana tai välittömästi sen jälkeen.

Tämä ohje on perusteltavissa sen tähden, että emme voi määritellä erityisesti sakramentin reaalipreesenssin kestoa. Se leipä, josta sanomme: “Tämä on totisesti Kristuksen ruumis” ei voi lakata olemasta sitä viimeisen ehtoollisvieraan asetuttua penkkiinsä. Vai koska muka ehtoollisen reaalipreesens voitaisiin katsoa loppuneeksi? Entä jos kiitosrukouksen jälkeen tulee vielä yksi seurakuntalainen pyytämään, että hän saisi sakramentin – onko tuo leipä vielä silloin Kristuksen tosi ruumis? Jos on, milloin tuo reaalipreesens päättyy? Vai onko niin, että reaalipreesens päättyy silloin kun kokoontuva seurakunta katsoo sen päättyneen? Vaan eikö tällöin olla todellakin spiritualistien suossa, kun ajatellaan seurakuntalaisten uskon ja ehtoollisenviettotilanteen synnyttävän sakramentin?

In usu-oppi ei siis ota kantaa sakramentin kestoon, vaikka sitä toisinaan kuuleekin niin käytettävän, vaan siihen, onko sakramenttia olemassa silloin, kun esim. öylätillä yritetään parantaa sairauksia tai kastevedellä vihmotaan rakennuksia tai muuta sellaista. Vaikka elementissä oliskin reaalipreesens voimassa, ei tuollainen käyttö ole sakramentti sanan varsinaisessa merkityksessä, koska se ei välitä mitään siunausta vaan pikemminkin päinvastoin.

Loppuyhteenveto ja vastauksia muutamiin oletettuihin vastalauseisiin:

Ehtoollisen sakramentista tulee sakramentti (eli reaalipreesenssi toteutuu) vain, kun asetussanat luetaan ”leivän yli” eli konkreettinen sana yhdistyy konkreettiseen elementtiin.

Leipä ja viini säilyy Kristuksen ruumiina ja verenä, kunnes ne syödään tai ne muuten tuhoutuvat.
Ehtoollispraksiksessa tämä tarkoittaa sitä, että jälkikonsekraatio on välttämätön, ja ehtoollisaineet tulee joko nauttia kaikki loppuun, tai vähintäänkin säilyttää ja jatkokäsitellä niin, ettei ole vaaraa että ne sekaantuvat konsekroimattomiin elementteihin.

Yleisinä vastaväitteinä tälle käytännölle yleensä esitetään kahta asiaa:

a) Jumalan sana on voimakas ja vaikuttava, se vaikuttaa vaikka pappi ei joka leivän kohdalla lukisikaan uudelleen asetussanoja.

b) Asetussanat luetaan kaikkien alttarilla olevien leipien ja viinin yli, siten ne ovat kaikki Kristuksen ruumis ja veri.

Tähän vastaan:

a) Jumalan sana on voimakas, mutta se ei vaikuta miten ja missä vain, vaan juuri puhutun ja luetun sanan kautta. Hurmahenget irrottivat hengellisen ”sanan” konkreettisesta Jumalan sanasta Raamatussa. Jumala vaikuttaa (vain) niiden hänen itsensä valitsemien tapojen ja välineiden kautta, jotka hän on meille asettanut. On Jumalan kiusaamista, jos suhtautuu ehtoollisen sakramentin toimittamiseen välinpitämättömästi. Lutherin mukaan jokaisen ”leivän yli” tuli lukea asetussanat, koska vain asetussanat tekivät sakramentista sakramentin – ei ehtoollistilanne itsessään.

b) Kristuksen ensimmäisellä ehtoollisella kaikki leivät ja kaikki viini eivät olleet hänen ruumiinsa ja verensä, vaan vain se leipä ja malja jonka kohdalla "hän otti leivän/maljan ja sanoi…” Leivät pannaan pateenille ja viini kalkkiin juuri siksi, että näin tehdään erotus konsekroidun sakramentin ja ”varastossa” olevien elementtien välille. Pateeni ja kalkki kohotetaan (elevaatio) kansan nähtäväksi juuri siksi, että halutaan sanoa: ”tämä on Kristuksen ruumis ja veri, erotuksena kaikesta muusta tämän maailman leivistä ja viineistä.” Kristuksen ruumista ja verta kumarretaan (genusfleksio) jotta alleviivattaisiin juuri niissä läsnä olevaa Kristusta. Jumalan karitsa -hymniä lauletaan ehtoolliselementeille juuri siksi, että niissä Kristus on läsnä erotuksena kaikista maailman muista maljoista ja leivistä.

Oletus, jonka mukaan kaikki ehtoollisella tarvittavat aineet siunattaisiin yksillä asetussanoilla irrottaa asetussanat ja elementit toisistaan – tuolloin sanat jäävät leijumaan ilmaan ja hetkessä olemmekin jälleen filippismin suossa, jossa ajatellaan että itse ehtoollistilanne luo sakramentin, eivät asetussanat.

Jos taas joku todellakin, täydestä sydämestään uskoo ja väittää, että hän asetussanat lukiessaan konsekroi sekä pateenilla että oblaattirasiassa, sekä kalkissa että viinikannussa olevat aineet, on hänen pystyttävä perustelemaan miksi hän konsekroi niin paljon ylimääräisiä aineita ja miten näitä aineita ehtoollisen jälkeen käsitellään. Tällöin näet ajatellaan useimmiten, että aineet taas palautuvat ”pelkäksi leiväksi ja viiniksi” kun ehtoollistilanne on ohi. Tämä ei kuitenkaan edellä sanotun valossa ole turvallinen ajatus eikä yhdy varhaiseen (ja aidoimpaan?) luterilaiseen ehtoollispraksikseen.

Joku taas voi ajatella, että aineet mahdollisesti pysyvät käytön jälkeenkin Kristuksen ruumiina ja verenä, mutta että ei ole haitallista ”varmuuden vuoksi” konsekroida niitä uudelleen. Tämä kuitenkin on tapa, jossa konsekroimattoman ja konsekroidun välille ei tehdä mitään eroa. Mikäli pastori ottaa konsekroidut leivät käteensä ja konsekroi ne uudelleen, tulee helposti se vaikutelma, että konsekraatiossa ei hänen mukaansa tapahdukaan mitään kovin oleellista.

Kaiken yllä sanotun perusteella vaikuttaa siltä, että Lutherille ja varhaiselle luterilaisuudelle sekä jälkikonsekraatio että aineiden loppuun asti nauttiminen olivat selviä seuraamuksia heidän reaalipreesenssiä ja sanan vaikuttavuutta korostavasta ehtoollisteologiastaan. Näin dogma ja praksis nivoutuivat yhteen silloin, ja samalla tavoin ne voisivat nivoutua nykyäänkin. Sekä pastoraalisista syistä (seurakuntalaisten opettaminen) että reaalisista teologisista syistä (että sakramentti olisi todellakin sakramentti) näen, että jälkikonsekraatio ja ehtoollisaineiden loppuun nauttiminen on oikea luterilainen messupraksis jota olisi viisasta ja oikein käyttää.

Esko Murto

Kirjoittaja: Willeh on maanantai, 03 syyskuu 2007 @ 19:36
Osuit kipeään aiheeseen, joka on hyvin totta luultavasti useimmissa Suomen seurakunnissa. Kiteytettynä ongelma on se, ettei seurakunnissa tehdä eroa pyhän ja profaanin välille ja näin hämärretään ehtoollisen todellinen luonne.

Kirjoittaja: de Muerto on maanantai, 03 syyskuu 2007 @ 23:08
Niin, tai sitten usein ajatellaan, että jotkin asiat pidetään pyhinä pelkästään sillä, että ihminen omassa mielessään suhtautuu niihin kunnioittavasti. Pyhyydestä tulee tällöin ikäänkuin ihmisen emotionaalinen tila, se “pyhyyden kokeminen” josta nykyään niin usein puhutaan. Ei kuitenkaan kaikki pyhän kokeminen välttämättä ole “oikeaa” siinä mielessä, että se olisi linjassa Jumalan itsensä pyhyyden kanssa.

Pahimmillaanhan joku voisi sanoa, että jälkikonsekraatio on tarpeeton mikäli kokoontuva seurakunta ei itse kaipaa sellaista “yksityiskohtaa”. Eli jos ehtoollisesta saa pyhän kokemuksen ilmankin, niin sitten jälkikonsekraatio saa jäädä.

Kirjoittaja: Justinos on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 14:52
Uskon, että jälkikonsekraatio on palaamassa käyttöön ainakin tiettyjen, liturgisesti valveutuneiden pappien toimesta. Mutta paljon matalakirkollista vastustusta on sellaisissa piireissä, joissa väistetään kaikkea katolisuuteen viittaavaa. Asia on tärkeä, mutta silti pitäisi jaksaa viedä sitä eteenpäin maltillisesti. Lienee aika mahdotonta saada tiettyjen liikkeiden vanhaa papistoa muuttamaan käyttäytymistään edes piispojen ohjeistuksella.

Toisaalta minusta tiukasti asetussanoihin sidottu sakramentin ymmärtäminen on liian ahdas tapa lähestyä sakramenttia. Asetussanat ovat välttämättömät, mutta koko sakramentti on eräällä tavalla näkyvä sana, verbum visibile. Sakramentin muoto on ehtoollisnarraatiota ja muistelemista, jota myös asetussanat ovat. Minusta sellainen lähestymistapa, joka asettaa asetussanat ikäänkuin muuta liturgista toimintaa vastaan, on ongelmallinen. Itse olen taipuvainen tarkastelemaan sakramenttia koko liturgisen aktin kannalta. Kyse on kokonaisuudesta. Luetuista asetussanoista ja eukaristisesta rukouksesta käy selville se, että että halutaan toimia Kristuksen käskyn mukaisesti, ja siihen turvaten jakaa seurakuntalaiselle osuus Kristuksen ruumiista ja verestä. Jälkikonsekraatio on minusta ehdottomasti selvempi käytäntö, mutta en menisi sanomaan, että jälkikonsekroimattomat ehtoollisaineet eivät ole Kristuksen ruumis ja veri.

Kirjoittaja: de Muerto on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 15:32
Itsekään en halua ruokkia mitään vastakkainasettelua asetussanojen ja muun ehtoollisliturgian välillä. Kuitenkin näiden välillä on sellainen ero mikä vallitsee hyvän ja välttämättömän välillä. Prefaatio, anamneesi, epikleesi ja mitä muita hienoja nimiä onkaan - ne ovat oikein ja hyvää, mutta eivät kuitenkaan ihan viime kädessä konstitutoivia ehtoollisen kannalta. Ne ovat tarpeen, mutta ehtoollinen ei rakennu niiden päälle eikä lepää niiden varassa. Ne pikemminkin heijastavat ja ovat suoraa seurausta asetussanojen mukanaan tuomasta ihmeestä.

Toistaisin sen, minkä tässä artikkelissakin jo totesin, nimittäin että asetussanat eivät ole vain informaatiota, vaan perimmältään itse luovat sakramentin. Ne ovat Jumalan omat luomissanat. Siksi on eri asia sen suhteen todetaanko aineet Kristuksen ruumiiksi ja vereksi asetussanoissa , vai tuleeko niistä ruumis ja veri asetussanojen tähden. Vaikka emme voikaan täysin ymmärtää ehtoollisen metafysiikkaa - onhan kyseessä lopulta mysteeri - on kuitenkin mahdollista tämän perusteella väittää että asetussanat sisältävä jälkikonsekraatio on olemuksellisesti eri asia kuin muu rukous/ylistys/toteamus joka uusien aineiden kohdalla voitaisiin lausua. Tämä saattaa kuulostaa aika sakramenttimagialta, vaan niinpä transsubstantiaatiota vastustava Marttikin totesi leivän olevan ruumis kun “sanat luetaan leivän yli”.

Asia on kimurantti. Jos Lutherin linja Bessererin tapauksessa on tosi (eli ilman jälkikonsekraatiota leipä ei ollut Kristuksen ruumis) on tästä tehtävä aika hurja päätelmä kirkollisen elämämme suhteen. Tällöin näet monissa seurakunnissa toistuu viikosta toiseen tilanne, jossa osa seurakuntalaisista saa Kristuksen ruumiin ja veren, mutta varsinkin jälkipäässä pöytään saapuvat saavat pelkkää leipää ja viiniä. Ajatus kontaktikonsekraatiosta ja viinimaljassa tapahtuvasta diffuusiosta voisi kyllä pelastaa.

Toisaalta ymmärrän sen, että jopa ihan psykologisista syistä (näin meillä on aina tehty, ja ei kai se voi olla väärin?) sekä roomanpelon tähden tapaa on vaikea saada lyötyä läpi. Erityisen hankalaa on se, jos joissain paikoissa jälkikonsekraatio toimitetaan ja toisissa ei. Silloin fiksu seurakuntalainen osaa heti kysyä pastoriltaan muutaman valikoidun kysymyksen ja sen jälkeen kriisi onkin päällä. Jos kotiseurakunnan kirkossa ei olekaan samaa tapaa kuin kesämökkipitäjän kirkossa, seuraako tästä ahdistus ja epävarmuus?

Kirjoittaja: IHS on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 15:33
Meille katolilaisille ehtoollisleivän muuttuminen Kristuksen ruumiiksi tapahtuu de facto, papin lausuessa asetussanat. Konsekroidut ehtoollisaineet pysyvät Kristuksen ruumiina ja verenä. Siksi Kristus on aina läsnä katolisessa kirkkorakennuksessa tabernaakkelissa.

Adoraatio, jossa uskovat osoittavat kunnioitustaan monstranssiin asetetulle Kristuksen ruumiille sekä kulkueet, joissa Kristuksen ruumista kuljetetaan edellä monstranssissa (kuten Corpus Christi, Kristuksen ruumiin ja veren juhla), ovat hienoja kristillisiä perinteitä ja elävää uskoa.

Kirjoittaja: de Muerto on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 16:10
Tosin monstranssiin ja kulkueisiin voidaan sanoa, että ne ovat tapoja, joilla ehtoollisleipää ja viiniä ei koskaan tarkoitettu käytettäväksi. Kristus käski syömään ja juomaan, ei kuljettamaan hänen ruumistaan kulkueessa tai säilömään sitä tabernaakkelissa. Sellaiseen ei ole hänen omaa käskyään, kehotustaan tai lupaustaan, eikä siitä ole apostoleiden opetusta eikä varhaisen kristikunnan perintöä.

Mutta ainakin nuo tavat osaltaan viestivät siitä, että Kristuksen ruumiillinen läsnäolo otetaan tosissaan, ja onhan se ainakin hyvä asia.

Kirjoittaja: Justinos on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 16:12
Kiusallanikin, vaikka toisaalta ihan vakavasti haluan esittää kysymyksen, miten meidän tulisi ymmärtää asetussanojen vaikutusalue virtaavassa vedessä kastettaessa.

Kirjoittaja: Anonymous on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 18:19
Hyvin ytimekäs ja syvällinen artikkeli. Varmaan jo näin tapahtuukin, mutta eräs ratkaisuehdotus ylijääneille Kristuksen ruumiille ja verelle on se, että pappi itse (tai papit), tai jokin alttaripalvelija nauttii hartaudella jäljelle jääneet konsekroidut elementit esim. sakastissa palveluksen jälkeen. Näin esim. vanhoissa kirkkokunnissa toimitaan. Toiseksi ainakin ortodoksit pitävät epikleesiä/anaforaa varsinaisena “muuttumisen” hetkenä, ei asetussanoja…, koska tällöin korostuu Pyhän Hengen työ, ei ihmisen. Edellämainittu ei tietysti suoraan liittynyt käsiteltävään aiheeseen, mutta jaanpa tämänkin ajatuksen kanssanne kuitenkin. Aiheesta lisää; http://www.ortodoksi.net/tietopankki/sakramentit/ehtoollinen.htm

Kirjoittaja: Sameli on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 19:10
Justinoksen heittoa kastevedestä en ymmärtänyt. Mitä tekemistä ehtoollisaineiden jälkikonsekraatiolla ym. tähän liittyvillä seikoilla on kasteveden kanssa? Eiväthän kasteen asetussanat muuta vettä miksikään, eikä kastevettä tiettävästi mitenkään erityisesti säilötä eikä kohdella muutenkaan poikkeavasti; eiköhän se vesi joudu aikanaan viemäriin tai kukkien kasteluvedeksi yms. Kaikki veden vihkimiset ja pyhittämiset jne. on kai käsitettävä yhtä lailla symbolisiksi toimituksiksi - toisin kuin ehtoollisaineiden konsekroiminen.

Mitä tulee roomalaiskatolisille ja luterilaisille yhteiseen käsitykseen siitä, että nimenomaan asetussanat aikaansaavat muuttumisen (tai miksi sitä sitten sanotaankin, jos transsubstantiaatiota kammoksutaan), niin se lienee kehittynyt keskiajalla. Korjatkaa, jos olen ymmärtänyt väärin, mutta olen käsittänyt asian niin, että ortodoksit liittyvät tässä vanhempaan tapaan pitää koko ehtoollisrukousta konsekroivana. Luterilaisuus vain ei alkuaikoinaan yksinkertaisesti tuntenut muunlaista vanhaa ehtoollisrukousta kuin toisistaan irrallisten rukouksenpätkien sarjan, jossa ainoaksi selkeäksi ja luotettavaksi tunnistettiin asetussanat. Siksi ei konsekraatiorukouksen uudistamisessa nähty muuta mahdollisuutta kuin siivota pois kaikki muu ja jättää pelkät asetussanat.

Asetussanojen välttämättömyydestä jälkikonsekraatiossa voidaan siis mielestäni keskustella. Pelkkä ristinmerkki toki on vähänlaisesti, ja asetussanojen lisättävää ainetta koskevien sanojen toistaminen on varmasti asianmukainen ratkaisu, mutta myös muunlaiset, reaalipreesensin selkeästi esiin tuovat rukoussanat voinevat tulla kysymykseen. Itse olen yleensä hiljaa toistettujen asetussanojen keskeisten kohtien ja ristinmerkin lisäksi sanonut lisättyjä aineita jakamaan lähtiessäni vielä sanonut ensimmäiselle ehtoollisvieraalle: “Tämä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis/veri…”

Kontaktikonsekraatio on vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta on niin, että jos myös viini jälkikonsekroidaan, niin toteutuu se, että “accedit verbum ad elementum”. Mutta lakkaako Kristuksen veren läsnäolo konsekroidusta viinistä, jos siihen sekoitetaan uutta viiniä (tai vettä)? Vaarantaako kontaktikonsekraation torjuminen ajatuksen reaalipreesensistä?

Ja vielä yksi hämmentävä kysymys: Ovatko asetussanat sisältyneet varhaisimpiin säilyneisiin ehtoollisrukouksiin?

Kirjoittaja: Justinos on tiistai, 04 syyskuu 2007 @ 23:56
Sameli kirjoitti:

"Justinoksen heittoa kastevedestä en ymmärtänyt. Mitä tekemistä ehtoollisaineiden jälkikonsekraatiolla ym. tähän liittyvillä seikoilla on kasteveden kanssa? Eiväthän kasteen asetussanat muuta vettä miksikään, eikä kastevettä tiettävästi mitenkään erityisesti säilötä eikä kohdella muutenkaan poikkeavasti; eiköhän se vesi joudu aikanaan viemäriin tai kukkien kasteluvedeksi yms. Kaikki veden vihkimiset ja pyhittämiset jne. on kai käsitettävä yhtä lailla symbolisiksi toimituksiksi - toisin kuin ehtoollisaineiden konsekroiminen. "

Nyt olen kyllä varsin hämmentynyt! Accedit verbum ad elementum, et fit sacramentum. Muuttuminen on varmaan väärä ilmaisu, mutta jos Sana ei liity aineeseen kastevedessä, kyseessä ei ole sakramentti.

Luther kirjoittaa:

“Edellä sanotusta sinun on opittava käsittämään asia ja vastaamaan oikein, kun kysytään, mitä kaste on. Vastaa siis näin: Kaste ei ole pelkkää vettä, vaan Jumalan sanaan ja käskyyn sisältyvää ja sen pyhittämää vettä. Siksi se onkin jumalallista vettä, ei tosin sen vuoksi, että vesi sinänsä olisi muuta vettä jalompaa, vaan sen vuoksi, että vesi sinänsä olisi muuta vettä jalompaa, vaan sen vuoksi, että Jumalan sana ja käsky liittyvät siihen. Pelkkää konnankoukkuilua ja Perkeleen ilveilyä onkin nykyisten hurmahenkiemme tapa pilkata kastetta: he hylkäävät sitä koskevan Jumalan sanan ja asetuksen eivätkä pidä kastetta minään muuna kuin kaivosta nostettuna vetenä. Sitten he vielä jaarittelevat näin: “Miten kourallinen vettä muka sielua auttaisi?” Ystävä kallis, kenen sinä luulet pitävän vettä muuna kuin vetenä, jos kasteen kaksi osaa erotetaan toisistaan? Mutta miten sinä rohkenet tuolla tavoin käydä käsiksi Jumalan säädökseen ja repiä siitä irti sen parhaimman aarteen, jonka Jumala on siihen yhdistänyt ja sisällyttänyt ja jota hän ei anna siitä erottaa. Sillä veden varsinainen sisältö on Jumalan sana eli käsky ja Jumalan nimi. Tämä aarre on suurempi ja jalompi kuin taivas ja maa.
Ymmärrä siis, mikä ero tässä on. Kaste on aivan eri asia kuin muu vesi. Tämä ei johdu veden luonnollisesta olemuksesta, vaan siitä, että veteen tulee jotain jalompaa. Jumala itse luovuttaa siihen kunniansa ja panee siihen valtansa ja voimansa. Siksi se ei olekaan pelkkää luonnollista vettä, vaan jumalallista, taivaallista, pyhää ja pelastavaa vettä tai jotain vielä ylistettävämpää. Kaikki tämä johtuu sanasta, taivaallisesta ja pyhästä sanasta, jota kukaan ei pysty kyllin ylistämään. Tässä sanassa on kaikki, ja se voi kaiken, mitä Jumala on ja voi. Myös kasteen olemus eli se, että se on sakramentti, on juuri tästä peräisin. Pyhä Augustinuskin opettaa näin: Accedat verbum ad elementum et fit sacramentum, eli: “Kun sana liittyy aineeseen, syntyy sakramentti”, mikä on pyhä, jumalallinen toimitus ja merkki.” (Iso Katekismus, s. Tunnustuskirjojen suomennoksessa s. 501)

Jos vielä yhdistetään tähän Lutherin ajatus, ettei Jumala lähesty meitä muuten kuin ulkoisten merkkien kautta, on minusta aika erikoista erottaa armo armonvälineestä pitämällä kastevettä vain symbolisena, vaikka se tosiasiassa hukuttaa vanhan ihmisen ja synnyttää uuden. Ainakin minä tunnen myös vahvasti tradition, ettei kastevettä heitetä viemäriin. Muistanpa vanhojen evankelisten pappien myös opastaneen, että liturginen suunta kastettaessa on kastemaljaan päin, koska Jumala on reaalisesti läsnä kastevedessä.

No, intentioni koko kysymyksellä oli se, että emme voi mielestäni ajatella, että Jumala on läsnä vain funktionaalisesti, silmänräpäyksessä, siinä osassa kastevettä, joka sattuu koskettamaan kastettavaa. Mutta emme myöskään niin, että asetussanojen vaikutus on ajallisesti ja paikallisesti rajoittunut vain siihen elementtiin, joka on läsnä juuri sanojen kohdalla. Vaikka sakramentaalinen läsnäolo itse on aina paikallisesti rajoittunutta ja aineeseen sitoutunutta. Mielestäni pitäisi katsoa toimituksen kokonaisuutta. Epävarmuutta on silti aina syytä välttää, silloin kun se on mahdollista. Tämä on kuitenkin tällaista jonkinlaiseen intuitioon perustuvaa pohdintaa, jota saa kritisoida…

Kirjoittaja: de Muerto on keskiviikko, 05 syyskuu 2007 @ 08:23
Eli kysymys tulee siis virtaavassa vedessä kastettavan kohdalla - kuten jo sanoit? Jos virta on vuolas, ehtii kastesanojen lukemisen ja itse aktuaalisen kastehetken väliin jäädä muutama sekunti joiden aikana kaikki ympärillä oleva vesi onkin jo vaihtunut.

Tähän voisi haparoiden vastata jotain sen suuntaista, että UT ei missään suuntaa huomiotamme kasteen elementtiin eli veteen, vaan kastetapahtumaan. Sitävastoin ehtoollisen kanssa elementit ovat jotenkin korostetummassa asemassa. Vaan onhan se totta, että augustinolaisen sakramenttimääritelmän ja myös lutherin mukaan kasteessa oleva vesi ei ole pelkkää vettä, vaan se on vettä joka kantaa Jumalan sanaa itsessään.

Vaan onko silti tehtävä jokin erotus Jumalan läsnäolon tavalle kasteessa ja ehtoollisessa? Ehtoolisesta sanomme, että Kristus on siinä ruumiillisesti läsnä. Kastevedestä tällaista ei juurikaan sanota.

Haparointilinjalla jatketaan: Olaus Svebilius katekismuksessaan kuvasi ehtoollisen kohdalla olevan kolmenlaista syömistä. Suoraa lainausta en nyt laita kun en löydä katekismusta. Mutta siis oli se syömisen taso, jossa nautitaan leipä ja viini pelkkinä aineina. Toinen taso on leipä ja viini Kristuksen ruumiina ja verenä. Kolmas taso on sakramentaalisen syömisen taso, jossa nämä nautitaan autuudeksi. Svebiliuksen mukaan kaikki - myös epäuskoiset - tekevät ensimmäisen ja toisen tason syömisen. Vain uskovat kuitenkin nauttivat sakramentaalisesti.

Onko mahdotonta ajatella, että kasteveden kohdalla olisivat edellisen mallin mukaan tasot 1 ja 3 - eli se on vettä, joka vaikuttaa sakramentaalisesti, mutta Kristuksen ruumiillinen läsnäolo elementissä ei toteudu samaan tapaan kuin ehtoollisessa, vaan läsnäolo olisi enemmänkin hengellistä? No, tämä oli nyt vain tällainen heitto ja haparointia aiheesta johon en ole ennen tätä juuri ajatusta uhrannut. Menin varmaan itse juuri filippismin puolelle… :wink:

Kirjoittaja: Sameli on keskiviikko, 05 syyskuu 2007 @ 11:14
Ehtoollinen ei ole ehtoollinen ilman leipää ja viiniä. Kaste ei ole kaste ilman vettä. Molempien asetussanoihin sisältyy käsky tehdä: viettää ehtoollista ja kastaa.

Mutta: ehtoollisen asetussanoissa sanotaan elementeistä: TÄMÄ ON. Siitä, mitä sanoihin sisältyy, on olemassa erilaisia tulkintatraditioita. Luterilaisuus liittyy tässä vanhaan katoliseen käsitykseen, joka ottaa nuo sanat niin kuin ne ovat. Kun ne otetaan sillä tavoin, joudutaan kyselemään, miten pitkälle meneviä loogisia johtopäätöksiä niistä voidaan tehdä: säilyykö läsnäolo messun jälkeen, pitääkö/saako jälkikonsekroida, onko erityisten adoraatiopalvelusten, sakramenttisiunausten, kulkueiden yms. järjestäminen paikallaan, voidaanko Kristuksen verta jatkaa vedellä tai konsekroimattomalla viinillä jne. Näiden pohdiskelujen perustana on kuitenkin tuo TÄMÄ ON.

Vastaavaa sanaa ei kasteen asetussanoissa ole Vedestä ei sanota: TÄMÄ ON. Tai sanotaankin, jälkikäteen syntyneissä teologisissa pohdinnoissa, kuten Augustinuksella ja Lutherilla, mutta ei itse ilmoituksessa, ei kastekäskyssä. Etiopialainen hoviherra kysyy diakoni Filippukselta, mikä estää kastamasta, kun vettä kerran näkyy olevan saamaksissa. Pietari kysyy, mikä estää kastamasta Korneliusta ja kumppaneita vedellä, kun he jo näköjään ovat saaneet Pyhän Hengen. Mutta vesi, vaikkakin välttämätön elementti, pysyy itsessään vetenä ja sitä voidaan edelleenkin käyttää siihen, mihin mitä tahansa vettä käytetään, toisin kuin pyhitettyjä ehtoollisaineita.

Kyllä kastevettä saa käsitellä pieteetillä; se on jopa suotavaa. En pitäisi sen kaatamista vessanpyttyyn mitenkään suositeltavana, mutta blasfemiaa se ei ole, mitä taas on siunatun ehtoollisviinin vastaava kohtelu. Jos joku pääsee sakastin kaapille ja käsiksi ehtoollisviinivarastoon ja alkaa tissutella siunaamattoman viinin kanssa, niin se on huomattavassa määrin eri asia kuin siunatun viinin viihdenauttiminen. Edellinen on tavallista varkautta, jälkimmäinen pyhäinhäväistystä.

Siksi ei myöskään ole paikallaan rinnastaa toisiinsa joessa tai vaikkapa Kauniaisten kirkossa virtaavaa kastevettä ja ehtoollismaljassa olevaa Kristuksen vereen yhdistynyttä viiniä.

Kirjoittaja: pselkee on keskiviikko, 05 syyskuu 2007 @ 15:47
Esko Murto on tehnyt tärkeän artikkelin.

Itseänikin ovat vaivanneet sekä jälkikonsekraation että jälkikäsittelyn teemat. Kirjoitus tuo selvästi esiin perinteisen, pätevän ja turvallisen käytännön.

Olen itse toiminut alttarin takana eri tehtävissä: liturgina, avustavana pappina, maallikkona ja suntiona. Kaikista näistä positioista ehtoollistilanne on hieman erilainen, ja tapahtumaan voi vaikuttaa eri määrin.

Liturgi johtaa tilannetta, avustava pappi voi kyllä vastata parinsa kanssa jakamastaan ehtoollisesta. Itse olen sillä linjalla, että luen aina asetussanat. Vain harvoin, en ehkä kertaakaan, ole jakanut ehtoollista sellaisen papin kanssa joka lukee artikkelin osoittamalla tavalla asetussanat. Vastaanottanut kyllä olen usein. Yleensä papit noudattavat toisenlaista, lyhyempää, käytäntöä. Jos seurakuntalainen avustaa ehtoollisella, ei hän voi juurikaan vaikuttaa jälkikonsekraatioon, koska yleensä pappi tuo hänelle lisää viiniä.

Jälkikonsekraation toteutuminen on monesti vähintäänkin hämärä asia, sille joka haluaa olla varma että asetussanat luetaan. Tällöin on järkevää mennä ehtoolliselle ennen kuin omaatuntoa ahdistavat kysymykset realisoituvat messussa. Siis ennen kuin ensin siunatut aineet loppuvat!

Ehtoolliskäytännön suhteen valta asiassa on kirkkoherralla. Tavallinen seurakuntapappi ei välttämättä voi vaikuttaa kollegansa käytäntöön. Paitsi silloin kun toimii liturgina. Leipää ja viiniä voi nimittäin siunata niin paljon, että ne riittävät. Tällöin avustavan papin asetussanojen lukematta jättäminen ei muodostu ongelmaksi.

Yli jääneet ehtoollisaineet voi aivan hyvin nauttia, jos pokkaa riittää, ennen ehtoollisen päätössanoja. Fiksu liturgi pystyy kyllä lähes aina arvioimaan ihmisten määrän siten, että ehtoollista ei jää hirveästi yli jolloin edellinen on mahdollista.

Monesti suntio on keskeinen toimija ehtoollisen jälkikäsittelyn suhteen. Minkälaiset ohjeet hän on saanut kirkkoherralta? Kirkkoherrat ovat taas saaneet ainakin virallisten dokumenttien suhteen epäselvät ja niukat ohjeet asian suhteen. Tämä rasittaa kirkkomme jälkikäsittelykäytäntöä melkoisesti.

Upea asia, että nyt on myönteisessä hengessä kirjoitettu ja helposti saatavissa oleva artikkeli, johon voi viitata ja jota voi jakaa kun asia tulee keskusteltavaksi. Esimerkiksi seurakuntien pappien kokouksen ehtoolliskeskustelun lähtökohtana teksti toimisi hyvin. Siellähän usein ratkaiseva linjanveto käytännöstä tehdään. Vaatii vain pokkaa ottaa asia esiin, kun yleensä perinteisen linjan edustaja on vähemmistössä. Kokemusta on!

  • Pauli Selkee (pastori, Turun arkkihiippakunta), Helsinki.

Kirjoittaja: Willeh on keskiviikko, 05 syyskuu 2007 @ 23:26
Justinos, eiköhän accedit verbum ad elementum tarkoita sitä, että sakramentissa sana yhdessä elementin kanssa vaikuttaa? Sana liittyy elementtiin, mutta elementti ei sido sanaa itseensä. Ehtoollisaineet todella muuttuvat joksikin toiseksi, muuttumisen saa aikaan sana, mutta ehtoollisaineet eivät sido sisäänsä asetussanoja, vaan Kristuksen ruumiin ja veren.

Accedit verbum ad elementum on käsitettävä funktionaalisesti. Sana liittyy elementtiin, kun sakramenttia toimitetaan. Kasteveden voima on siinä, että se vaikuttaa yhdessä Jumalan sanan kanssa - ei siinä, että sen substanssi olisi jotakin muuta kuin vettä.

Kontaktikonsekraatio taitaa olla aika tavallista. Missä ovat sen juuret ja mihin se perustuu? Diffuusion kautta voin ajatella, että jokainen ehtoolliselle tuleva seurakuntalainen saa ainakin muutaman atomin Kristuksen verta, jos Kristuksen veri ja tavallinen viini sotketaan. Minäkään en uskalla väittää, ettei sakramenttia voisi olla ilman jälkikonsekraatiota. Pidän sitä kuitenkin ehdottoman välttämättömänä, jottemme kiusaa Jumalaa ja seurakuntalaisia.

Kontaktikonsekraatio tuntuu minusta hyvin vastenmieliselle, suorastaan pyhän häväistykselle. Siinä surutta sekoitetaan Kristuksen verta ja tavallista viiniä keskenään - se helposti osoittaa, ettei pastori sydämessään tee eroa tavallisen viinin ja Kristuksen veren välille.

Kirjoittaja: juske on keskiviikko, 05 syyskuu 2007 @ 23:26
Itsekin olen kuulunut niihin seurakuntalaisiin, jotka juoksevat “ensimmäiseen” kattaukseen. Mutta olen alkanut miettiä, että olisiko joku lähimmäiseni suuremmassa “hädässä” ja tulisiko minun siis väistyä niiden lähimmäisten edessä jotka jäävät takiani vaille oikeata ehtoollista? Tästä huomaa kyllä, että asialle pitäisi voida tehdä enemmän. Omassa seurakunnassani asiaani ei mitenkään ymmärretty.

Kirjoittaja: Justinos on torstai, 06 syyskuu 2007 @ 00:14
Sana, joka on läsnä sakramenteissa, on Kristus itse. Se, että asetussanat ja evankeliumi ylipäänsä saavat jotain aikaan, perustuu siihen, että Kristus on niissä läsnä, ja tulee niiden kautta läsnäolevaksi. Sana, joka on läsnä sakramenteissa, on pohjimmiltaan Kristus itse, koska Kristusta ei voi erottaa evankeliumista.

Siksi pidän myös de Muerton tätä muotoilua hieman epäonnistuneena:
“Vanhan augustinolaisen formelin mukaan sakramentissa ”sana yhtyy aineeseen”. Luterilaisessa sakramenttiopissa tämä ”sana” ei ole mikään muodoton, hahmoton käsite, ei mikään kaikkialla leijuva logos, ei määrittelemätön sana, vaan konkreettinen, aivan tietty ja selkeä sana. Tämän tähden kasteen yhteydessä on välttämätöntä sanoa Kristuksen käskyn mukaisesti: ”Minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Samalla tavoin ehtoollissakramentissa se sana, joka aineeseen yhtyy, on Kristuksen oma sana: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini jne.””

Jumalan sanat ovat luovia ja vaikuttavia juuri siksi, että niissä asiaa ja viittauskohdetta, res ja signum, ei voi irrottaa toisistaan, vaikka distinktio, käsitteellinen erotus, voidaan tehdä. Sana välittää sen, minkä se lupaa. Kyse ei tietysti ole mistään määrittelemättömästä ja abstraktista sanasta, vaan itse Kristuksesta, inhimillisessä ja jumalallisessa luonnossaan, ja hänen sanastaan. Kristuksen lausumien sanojen efektiivisyys perustuu hänen kaikkivaltiuteensa ja kaikkialla läsnäoloonsa, jotka mahdollistavat erityisen, sakramentaalisen läsnäolon.

Tosin merkittävä osa reformaation aikana käytyä sakramenttikeskustelua koskee ehtoollista. Mutta jos väitettäisiin, ettei kasteeseen liity sakramentaalinen unio, ei nähdäkseni ole sen jälkeen perusteita kutsua kastetta sakramentiksi. Kaste sitäpaitsi on kaste Kristukseen, Kristukseen pukeutumista, hänen kanssaan kuolemista ja ylösnousemista, jne. josta Paavali kirjoittaa. Minusta on täysin selvää, että kasteen konstitutiivinen elementti on Kristuksen sakramentaalinen läsnäolo.

Kirjoittaja: timo k on torstai, 06 syyskuu 2007 @ 01:21
En ymmärrä, miksi niiden sanojen lukeminen juuri täsmälleen samalla hetkellä olisi jotenkin ehdottoman tärkeää, jos läsnäolijat ovat ne jo joskus aiemmin kuulleet ja ne ovat elävinä heissä läsnä. Uskotaanhan sitä esim. että joskus kuultu evankeliumin sana voi vaikuttaa vielä aikojenkin päästä. Eiköhän jokainen ehtoolliselle menevä tiedä ainakin suurin piirtein, että mistä on kysymys. Ei sitä oikein voi sekoittaa tavalliseen voileivän syöntiin.

Entäs jos pappi tulisi mykäksi, vaikkapa flunssan takia ääni lähtisi kesken ehtoollisen jakamisen? Olisiko se silloin pätevä? Itse uskon että olisi, sillä läsnäolijat uskovat sen olevan Kristuksen ruumis ja/tai muistoateria. Samoin tuo kastekysymys: kohdassa, jossa Filippos kastaa etiopialaisen hoviherran, sanotaan, että “jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista”. Eli jokin rooli on sillä henkilön omallakin uskolla. Ja jos katsottaisiin pelkästään oikeaa sanamuotoa, niin kai meidän pitäisi käyttää alkukielisiä sanoja? Vai voimmeko olla täysin varmoja siitä, että käännös saa muutoksen aikaan?

Itselläni on hieman erikoinen ongelma ehtoolliseen liittyen: sanassa puhutaan leivän syönnistä, mutta minä en pidä öylättiä leipänä. Tämä vaivaa minua joskus, miksi ei kunnioiteta Kristusta syömällä oikeaa kunnon leipää? Palojen murtaminen vaikkapa patongista olisi mielestäni ihan toimiva ratkaisu. Samoin minua mietityttää se, että oliko Kristuksen ruumis ainoastaan siinä ensimmäisessä ehtoollisessa ja ovatko kaikki sen jälkeiset ehtoolliset olleet vain pelkkiä muistoaterioita, sillä pronomini “tämä” viittaa aina johonkin tiettyyn asiaan. Varmaa on, että Jeesuksen asettamassa ehtoollisessa apostolit saivat nauttia hänen verensä ja ruumiinsa, mutta voidaanko aukottomasti olla varmoja siitä, että “tämä” viittaa myös kaikkiin leivänkänttyihin, joita sen jälkeen on asetettu? Onhan toki eroa myös sillä, että sanooko sanan Jumalan Poika vai joku meistä.

Näiden ehtoollisasioiden parissa saa kyllä kilvoitella uskonsa kanssa, se on tullut tutuksi! Linjanvedot jätän itseäni fiksummille.


Oij sine surckia Locasecki
etkös neite Mieleses ecke.
Haiseau Raato oleuas
ia Matoin Eues cooltuas?
-Agricola-

Kirjoittaja: de Muerto on torstai, 06 syyskuu 2007 @ 10:40
Timo k epäili asetussanojen lukemisen mielekkyyttä tai ainakin välttämättömyyttä kun seurakuntalaiset jo tietävät ne ja ne ovat “elävinä heissä läsnä”. Yritin tästä asiasta artikkelissani todeta tekemällä eron asetussanojen informatiivisen ja transformatiivisen (ehkä huono sana, mutta rimmaa hyvin…) välille. Tai ehkä eroa ei tarvitse tehdä, vaan todeta, että asetussanojen ja tietyssä mielessä kaiken kristillisen sananjulistuksen kanssa on kyse siitä, että molemmat toteutuvat. Siten sana ei pelkästään kerro jotain uutta tai kertaa jotain vanhaa tietoa, vaan sanassaan Jumala itse saa aikaan asioita. Tämä on yksi luterilaisen sanakäsityksen ero verrattuna moniin aikamme suuntiin. Sana ei vain kerro Jumalasta, vaan vie reaalisesti Jumalan luokse. Ehtoollisen asetussanat eivät vain kerro, että nämä leivät ovat nyt kristuksen ruumis, vaan juuri niiden sanojen kautta ja tähden ne ovat kristuksen ruumis. Vertauksena voisi käyttää vaikkapa korkeimman oikeuden tuomarin lausumaa: “Tätä miestä ei rangaista mistään.” Tuomari ei pelkästään totea asiantilaa, vaan myös tällä lausumallaan saa aikaan asiantilan: hän julistaa miehen syyttömäksi ja siksi tuota miestä ei rangaista. Samaan tapaan Kristus sanoessaan “tämä on minun ruumiini” on Jumalallaisen majesteetin ominaisuudessa antamassa julistuksensa, jonka tuloksena leipä ja viini on Kristuksen ruumis ja veri.

Timo k myöskin spekuloi hyvään sofistiseen tapaan esim. tilanteesta, jossa pappi menettää äänensä kesken ehtoollisen. No, ainahan voisi yrittää kuiskata asetussanat - kyllä se kristukselle riittää. Ehkäpä tätä asetussana-asiaa voisi lähestyä (kylläkin aika vaarallisen) kuvitelman kautta. Jos pappi lausuu asetussanat, mutta jostain kumman syystä yksikään seurakuntalainen ei niitä kuule (esim. äänentoistollinen ongelma, äkillinen ilman kautta leviävä kuuroutuminen tms.) onko kyseessä vieläkin ehtoollinen? Minun mielestäni on, koska sanat on sanottu “leivän yli”. Filippistit sanoisivat varmaankin että ei, koska ihmiset eivät saaneet tietää että meneillään on ehtoollinen. Tietenkin olisi synti ja häpeä, jos sakramenttiliturgia vietettäisiin niin, että seurakuntalaiset eivät kuulisi asetussanoja. Selleinen on väärin, mutta ehkä voimme kuvitella tässä spekulaationa sellaisen tilanteen.

Ihmisen uskon ja Jumalan sanan suhde on sekä tässä sakramenttiasiassa että kai yleensäkin uskonelämässä niin. että ensin on Jumalan sana, lupaus ja teko, ja sen jälkeen ihminen uskonsa kautta turvaa ja tarrautuu tähän jo olemassaolevaan, objektiiviseen todellisuuteen. Eli ensin Kristus hankkii sovituksen koko maailmalle, vasta sitten ihmiset uskovat häneen. Ensin Kristus luo sakramenttinsa, sitten ihminen uskolla nauttii sen. Jumala on ensin, ja ihmisen usko on “vain” vastausta siihen, mitä Jumala tekee. Ihmisen usko ei koskaan saa aikaan lunastusta, vaan pelkästään ottaa vastaan sen, minkä Jumala on jo kauan sitten tehnyt. Ihmisen usko ei myöskään aikaansaa ehtoollisen sakramenttia, vaan pelkästään ottaa vastaan sen, mitä Kristus tekee jokaisessa ehtoollisessa.

Öylättien käyttämisestä leipänä puhuttiin ainakin näissä keskusteluissa:
http://www.uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?t=791&postdays=0&postorder=asc&start=20
http://www.uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?t=391

Voit linkeistä tarkistaa minun lausumani ainoan oikean mielipiteen tämänkaltaisissa asioissa. :wink:

Viimeisen ja ensimmäisen ehtoollisen suhdetta myöhempiin varmaan määrittää Kristuksen sana: “Niin usein kuin te siitä juotte…” Eli hän ei julistanut, että tämä toimitus olisi one-of-a-kind, vaan toistuva. Jotenkin ero siihen, että ensimmäinen ehtoollinen olisi ollut “todellisesti Kristuksen ruumis ja veri”, mutta sitä seuraavat vain jonkinlaista heijastumaa ja varjoa tuosta ensimmäisestä, olisi aika masentava. Mitä järkeä sellaisessa olisi ollut? Vähän sama kuin ajattelisi, että se kaste, josta Paavali puhuu, olisi hävinnyt maailmasta kun viimeinen apostoleista (jotka ko. kastekäskyn alunperin saivat) olisi siirtynyt iankaikkisuuteen. Minä kyllä luotan, että sen hyvän, mitä Kristus antoi apostoleilleen, hän antaa maailman loppuun asti kaikille kristityille, jotka uskossa häneltä sitä etsivät.

Kirjoittaja: Sameli on torstai, 06 syyskuu 2007 @ 11:18
timo k.: En ymmärrä, miksi niiden sanojen lukeminen juuri täsmälleen samalla hetkellä olisi jotenkin ehdottoman tärkeää, jos läsnäolijat ovat ne jo joskus aiemmin kuulleet ja ne ovat elävinä heissä läsnä. - - - läsnäolijat uskovat sen olevan Kristuksen ruumis ja/tai muistoateria.

Sameli: Läsnäolijoiden usko ei tee sakramenttia sakramentiksi, vaan Kristuksen sana, joka “accedat ad elementum” eli tulee aineeseen. Minun ei siis tarvitse epäillä hänen todellista läsnäoloaan, vaikka epäilisinkin omaa uskoani ja sitä, että hänen sanansa ovat elävinä minussa läsnä.

timo k.: Samoin tuo kastekysymys: kohdassa, jossa Filippos kastaa etiopialaisen hoviherran, sanotaan, että “jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista”. Eli jokin rooli on sillä henkilön omallakin uskolla.

Sameli: Henkilön omalla uskolla on se rooli, että jos se totaalisesti puuttuu, hän kyllä ehtoollisessa saa Kristuksen ruumiin ja veren, mutta tuomiokseen. On vaikea täsmällisesti määritellä, mikä ero on “tuomiokseen syömisellä ja juomisella” ja sillä, että epäuskoinen on joka tapauksessa tuomionalaisessa tilassa, tai onko eroa lainkaan. Mitä hoviherran uskoon tulee, se ei tehnyt kastetta kasteeksi, vaan oli Filippoksen asettama ehto tuon toimituksen suorittamiselle. Hoviherra sanoi uskovansa, ja Filippos otti sanan todesta - näkemättä silti kastetta pyytäneen sydämeen!

timo k.: Ja jos katsottaisiin pelkästään oikeaa sanamuotoa, niin kai meidän pitäisi käyttää alkukielisiä sanoja? Vai voimmeko olla täysin varmoja siitä, että käännös saa muutoksen aikaan?

Sameli: Me emme tiedä oikeita alkukielisiä sanoja. Voimme tietää pääsiäisaterialla käytetyn kiitosrukouksen hepreankielisen sanamuodon, mutta Jeesuksen omista asetussanoista emme edes tiedä varmuudella niiden kieltä, täsmällisestä sanavalinnasta puhumattakaan. Ne sanathan ovat välittyneet meille vain neljänä (hieman toisistaan poikkeavana!) kreikankielisenä käännöksenä.

timo k.: Itselläni on hieman erikoinen ongelma ehtoolliseen liittyen: sanassa puhutaan leivän syönnistä, mutta minä en pidä öylättiä leipänä. Tämä vaivaa minua joskus, miksi ei kunnioiteta Kristusta syömällä oikeaa kunnon leipää?

Sameli: Ensimmäisellä ehtoollisella käytettiin mitä ilmeisimmin happamatonta, s.o. nostattamatonta leipää, joka koostumukseltaan ja rakenteeltaan itse asiassa muistuttaa enemmän öylättiä kuin patonkia, ruislimpusta nyt puhumattakaan. Tietysti yhden (tai käytännön syistä useamman) ison öylätin murtaminen olisi parempi käytäntö kuin leipomon suorittama taikinan valmiiksi “murtaminen”, mutta ehtoollisen olemus ei tästä muutu. Minä puolestani pidän öylättiäkin leipänä, mutta ei myöskään tämä mielipiteeni tee ehtoollista ehtoolliseksi, sen paremmin kuin uskonikaan, vaikka se olisi tuhat kertaa tämänhetkistä lujempi.