Homoseksuaalisuus tapetilla taas

sunnuntai, 29 huhtikuu 2007 @ 11:52
Kirjoittaja: Snafu

Minua, korkeakoulupastori Leena Huovista ja Helsingin OPKO:n puheenjohtajaa Jani-Matti Ylilehtoa haastateltiin pääsiäiseksi ilmestyneessä Helsingin Sanomien Nyt-liitteen numerossa 14-15/2007. Jutun ideana oli tuoda rekisteröidyn parisuhteen siunannut Huovinen ja hänen kanssaan eri mieltä olevia henkilöitä julkisesti keskustelemaan mielipiteistään. Haastattelutilanne oli luonteeltaan niin montaa aihetta sivuava, että siinä ei ehditty kovin syvällisesti käydä läpi kummankaan osapuolen perusteluja puoleen tai toiseen. Siltä varalta, että asia alkoi kiinnostamaan jotakuta enemmän, päätin tehdä tämän kirjoituksen ja selostaa siinä omia näkemyksiäni homoseksuaalisuudesta ja sen suhteesta kristilliseen uskoon. Lopuksi kommentoin hiukan itse haastattelua.

Apostoli Paavalin käsitys

Kun kristitty miettii suhtautumistaan homoseksuaalisuuteen, hän todennäköisesti Raamattua lukiessaan löytää sieltä apostoli Paavalin kirjoittamat kohdat, joissa apostoli sanoo homoseksuaalisen käyttäytymisen olevan syntiä(mm. Room. 1:26-27, 1. Kor. 6:9). Tästä aiheesta lähetin oikaisupyynnön lehteen, koska siihen oli päätynyt epätarkka lainaus sanomisestani. Toistan sen osin seuraavassa.

Monesti toistettu populaari käsitys Paavalin seksuaaliopetuksesta on, että antiikissa tunnettiin homosuhteista ainoastaan ns. pederastiset suhteet, eli vanhan miehen suhde nuoreen poikaan. Vanha mies oli suhteessa alistava ja aktiivinen, nuori poika alistuva ja passiivinen. Tällaista alistavaa ja epäreilua seksuaalisuutta Paavali olisi sitten vastustanut, eikä hänen tekstinsä kärki olisi niinkään seksuaalisessa suuntautumisessa. Käsityksen edustajia kansainvälisessä teologisessa keskustelussa on mm. Robin Scroggs.

Kuitenkin mm. Eva Cantarella ja Michel Foucault ovat tietääkseni osoittaneet, että muunkinlaisia homosuhteita oli aivan yleisessä tiedossa. Mitä todennäköisimmin ne siis myös olivat aikansa mittapuulla sivistyneen Paavalin tiedossa: johtavassa asemassa olevien miesten, jopa keisarien tiedettiin suostuneen passiiviseen osaan, Paavali itse mainitsee naisten keskinäiset sukupuolisuhteet jne. On lisäksi kummallista että jos Paavali olisi nimenomaan edellä mainituissa kohdissa vastustanut ainoastaan sortavia sukupuolisuhteita, niin hän ei kuitenkaan sanallakaan näissä yhteyksissä mainitse sellaisia miehen ja naisen välisiä aviolittoja, joissa esiintyy sortoa. Tuskinpa sellaisetkaan täysin tuntemattomia olivat.

Tämä kaikki on tärkeää siksi, että kun kerran Paavali tunsi sellaista homoseksuaalista käyttäytymistä, joka on verrattavissa meidän aikamme homoseksuaalisuuteen, niin kiinnostavan huomion saavat hänen kirjeidensä kohdat, joissa hän nimittää homoseksuaalisia suhteita synniksi ja eritoten se, jossa hän toteaa joidenkin Korintin seurakunnan jäsenten olleen ennen kääntymystään aktiivisesti ja avoimesti homoseksuaaleja ja etteivät nämä kristityksi kääntymisen jälkeen enää ainakaan toteuttaneet homoseksuaalisuutta.(1.Kor. 6:11)

Monia muitakin näkokohtia voisi tässä yhteydessä tuoda esille(kuten Kristuksen ja kirkon välisen morsiusmystiikan), mutta en siihen nyt tällä erää ala. Lähteenä olen käyttänyt pitkälti aiheeseen syvemmin perehtyneen Esa Laitisen tekstianalyysia, joka on julkaistu Perusta-lehden numerossa 1/2006.

Tahdon lisäksi korostaa, että viime kädessä raamattuargumentit ovat kristitylle se, joilla eettinen kanta täytyy hänen perustella, eivät mitkään muut. Sanon tämän siksi, että vaikka monet kristityt ovat huomanneet, että lukuisat psykologian tutkimukset viittaavat siihen suuntaan, että homoseksuaalisuus usein juontaa juurensa lapsuuden kokemushistoriaan, niin yksin niillä ei asian eettistä puolta voi viime kädessä perustella. Samoin ei luonnollisestikaan voi perustella vastakkaista eettistä kantaa yksin niillä tutkimuksilla, jotka väittävät seksuaalisuuden olevan esimerkiksi täysin synnynnäistä.

Sielunhoito

Miten sitten kristityn tulisi kohdata homoseksuaali, olipa kyse kristitystä tai ei? Oikea vastaus on, että kokonaisena ihmisenä, lähimmäisenä, kunnioittaen häntä aivan samoin kuin kaikkia ihmisiä Jumalan luomistöinä - Jumalan kuvina - tulee kunnioittaa.

Kristillisen uskon kannalta kiinnostavaa on kuitenkin se, että on olemassa terapeutteja, pastoreita, psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi siitä, että seksuaalista suuntautumista voi muuttaa. Eräs kiinnostava esimerkki löytyy amerikanmaalta. Psykiatri Robert Spitzer tuli tunnetuksi 70-luvulla siitä, että hän oli ajamassa homoseksuaalisuutta pois sairausluokituksesta USA:ssa. Vuonna 2001 hän teki kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen tutkimuksen, jossa havaitsi, että on olemassa joitakin homoseksuaaleja, jotka ovat kokeneet muutosta seksuaalisuudessaan eli muuttuneet heteroiksi tai “heterommaksi” niin mielikuviltaan, fantasioiltaan kuin käyttäytymiseltäänkin. Spitzerin tutkimusta on kritisoitu mm. siitä, että sen otos oli valikoitu, eikä se siksi voi antaa luotettavia tuloksia siitä, kuinka moni kokee seksuaalisuudessaan muutosta ja kuinka moni ei. Spitzerin mukaan tutkimus ei kuitenkaan edes tähdännyt tähän, vaan aiheena oli selvittää, onko aidon muutoksen kokeneita ihmisiä olemassa lainkaan.

Tietenkin on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät koe ollenkaan muutosta seksuaalisuudessaan, vaikka haluaisivatkin. Tämä on luonnollisesti hyvin raskasta heille, varsinkin jos heidän seurakunnallinen viitekehyksensä painottaa menestymistä ja onnistumista elämässä. En sinänsä ihmettele, jos jotkut ihmiset valitsevat homoseksuaalisen parisuhteen epäonnistuneen muutosterapian jälkeen, onhan seksuaalisuus varsin voimakas ihmisen olemisen tapaa määräävä tekijä. Tähän tuleekin vapaassa yhteiskunnassa olla mahdollisuus: ketään ei saa pakottaa kristillisyyden tai vaikkapa juutalaisuuden mukaiseen elämäntapaan. Aidon luterilaisen näkemyksen mukaan kuitenkaan ihmisen arvo Jumalan silmissä ei riipu siitä, kuinka hyvin hänen kilvoittelunsa onnistuu. Haaste tällä saralla jokaiselle seurakunnalle ja jumalanpalvelusyhteisölle onkin siis, kuinka hyvin se onnistuu kohtaamaan seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat ihmiset heitä kunnioittaen ja samaan aikaan Jumalan ilmoittamasta luomisjärjestyksestä kiinni pitäen. Kuinka tukea heitä, jotka kamppailevat asian kanssa ja erityisesti heitä, jotka ovat valinneet selibaatissa elämisen avioliiton ja homoseksuaalisen parisuhteen sijaan? Monessa kristillisessä yhteisössä tällaisesta lienee jo kokemusta, mutta tällaista tilannetta harvoin kelpuutetaan kirkolliseen keskusteluun.

Entäpä itse Nyt-liitteen haastattelu…

Kommentoinkin jo edellä Paavalin käsitystä, josta oli haastattelussa puhetta ja jonka johdosta korjaukseni tai tarkennukseni julkaistiin tämän viikon Nyt-liittessä. Tässä yhteydessä mainitsen keskityn enää seuraavaan teemaan.

Jutussa tuli esille, että sivusimme haastattelutilanteen keskustelussa aihetta homoseksuaalisuuden alkuperästä:

“Homoseksuaaleilla on usein huonoja asioita lapsuudessa”, Niiranen sanoo.
“Pötypuhetta! Kirkon pitäisi päivittää tietonsa homoseksuaalisuudesta”, Huovinen vastaa.

Olisi epäreilua vaatia toimittajalta kaikkien nyanssien täydellistä saattamista lehteen ja toivonkin viestini olevan jutun lukijoille selvä, mutta tarkennan tässä kuitenkin vielä sanomistani. Tarkoitukseni oli sanoa, että monessa tutkimuksessa on todettu homoseksuaaleilla olevan keskimääräistä enemmän vaikeita, ahdistavia kokemuksia lapsuudessaan, kuten vanhempien avioero. En haastattelutilanteessa muistanut minkään yksittäisen tutkimuksen nimeä, mutta jutun kommentointivaiheessa kerroin toimittajalle tanskalaistutkimuksesta, jossa on tämänsuuntaisia tuloksia. Sen nimi on “Childhood Family Correlates of Heterosexual and Homosexual Marriages: A National Cohort Study of Two Million Danes“. Tekijöinä Morten Frisch ja Anders Hviid, Archives of Sexual Behavior Oct 13, 2006″. Tutkimus käytti aineistona 2 000 355 syntyperäistä, 18-49 vuotiasta tanskalaista. Tulosten mukaan vanhempien avioero, tuntematon tai perheestä poistunut isä kuuluu huomattavasti keskimääräistä useammin homoseksuaalin perhetaustaan kuin valtaväestöllä. Tästä ei tietenkään pidä ajatella, että homoseksuaalisen suuntautumisen syntyhistoria olisi näin käsiä läpsäyttämällä kokonaan selvitetty, mutta mielestäni tämä olisi arvokas ja tuore tuulahdus kirkkomme keskusteluun, jossa lapsuuden kokemusten mainitseminen osana seksuaalisuuden muotoutumista vaietaan kuoliaaksi.

Tulevaisuus

Mitä tulee itse homosuhteiden siunaamiseen, niin leikin hiukan profeettaa ja arvaan, että viimeistään 10 vuoden päästä elämme sitä todellisuutta, jossa Suomen ev.lut. kirkon papit siunaavat järjestelmällisesti rekisteröityjä parisuhteita. Siunaamisesta kieltäytyviä yhä harvempia pappeja painostetaan suostumaan siunauksiin ja uhataan erottamisella, jos tällainen virkatehtävä laiminlyödään.

Lisäksi jäsenvirta kirkosta ulos kiihtyy kiihtymistään. Toisaalta siksi, että ihmiset eivät halua olla toraisan kirkon jäseniä, joka ei näy elävän tässä ajassa mukana ollenkaan. Jotkut taas lähtevät siksi, että he eivät halua olla toraisan kirkon jäseniä, joka näkyy tekevän päätöksensä yksinomaan tämän ajan aatevirtausten mukaan. Enimmäkseen ihmiset kuitenkin lähtevät, koska kirkko ei heitä yksinkertaisesti sen kummemmin kiinnosta. Ja miksi kiinnostaisikaan, kun sen viesti ihmisille on, että he pärjäävät hengellisesti aika hyvin, vaikkeivät jumalanpalveluksiin osallistuisikaan. Puhumattakaan siitä, että he tarvitsisivat jatkuvasti armahdusta kaikista synneistään.

Kirjoittaja: Snafu on tiistai, 01 toukokuu 2007 @ 17:33
Pieni tarkennus tuohon juttuuni. Korjaukseni(samoin kuin Johanna Tuorin oikaisu) julkaistiin heti seuraavassa Nyt-liitteen numerossa 16, ei siis tämän viikon numerossa.

Jos haluaa lisätä blogin seurattavakseen, niin suosittelen omaani nimeltä Kotisohva

http://miikka.laif.fi/

Blogiin ilmestyy uutta sitä mukaa kun aikaa on, eli arvaamattomin väliajoin. :wink:

Kirjoittaja: NORTON on tiistai, 01 toukokuu 2007 @ 17:54
Tällaisia pohdintoja tarvittaisiin paljon, paljon enemmän. Tilanne kun on koko ajan melko arka, koska siinä on pelissä myös ihmisarvoon liittyvät asiat. Myös aiheen politisoituminen on mielestäni luonut aivan uusia sävyjä keskusteluun. Neutraalille teologiselle pohdinnalle olisi tilausta.

Kirjoittaja: Justinos on keskiviikko, 02 toukokuu 2007 @ 17:09
Yksi kommentti poistettu ilmeisen loukkaavaana.

Kirjoittaja: seppäskä on torstai, 10 toukokuu 2007 @ 14:38
Voi pienet pampulat.

Toivon, että elomme tää heittelee teitä poikia ja tyttöjä siten, ettei tarvitse enää käyttää NOIN paljon energiaa homoseksuaalisuuden “ymmärtämiseen”. Luulen, että mahdollisesti lisääntyvät ihmiskontaktinne ihan jo iän myötää osoittavat, että turhaa oli moinen keuhkoilu.

Selittäkääpäs seuraavaksi esim. omaa heteroseksuaalisuuttanne.

Rauhallista kevättä, tuomiotonta myös

Kirjoittaja: Tarzan on lauantai, 12 toukokuu 2007 @ 01:21
Tarzan ei välttämättä haluaisi olla taas etusivulla, mutta Seppäskä vaatii. Tarzan on jo tuolla foorumilla aiemmin kirjoittanut, mitä edesmennyt Erik Ewalds aikoinaan sanoi miehen ja naisen seksuaalisuudesta:

Miehen seksuaalisuuden päämäärä on isäksi tuleminen.

Naisen seksuaalisuuden päämäärä on äidiksi tuleminen.

Tämähän ei tietysti käy yksiin nykyajan kulttuurin, mainosteollisuuden luomien arvojen, ym. kanssa. Kyllä Tarzan tietää.

Seppäskä siis pyysi meitä selittämään omaa heteroseksuaalisuuttamme. Onkos muilla ajatuksia, esim. perheenisillä tai äideillä? Tarzan on nimittäin vielä vanhapoika.

Kolminaisuuttakin kun on käsitelty, Jumalan olemuksessa on Isä ja Poika. Ihminen on Jumalan kuva Raamatun mukaan.

Tand-bund-o Tarzan…

Kirjoittaja: seppäskä on lauantai, 12 toukokuu 2007 @ 11:44
Anna yksikin oikea ja pitävä peruste tuohon Ewaldsin höpinään. Jos et ollut siis vitsimielessä liikkeellä.

Kirjoittaja: Tarzan on lauantai, 12 toukokuu 2007 @ 15:19

Jos Seppäskä haluaa ryhtyä debaattiin, niin foorumi lienee parempi paikka kuin etusivu.

Tarzan ei ole koskaan vitsimielellä liikkeellä. Tarzan ei “metsästä”, koska sana “metsästys” pitää implisiittisesti sisällään epäonnistumisen mahdollisuuden: Tarzan tappaa. Sen on monen moni krokotiili ja anakonda ja barracuda saanut tuta, krokotiilit ja anakondat joiden maukkaat palat Tarzan on kypsyttänyt vartaalla ja joiden nahka on tapettina bungalowin seinällä.

Kirjoittaja: Anonymous on lauantai, 12 toukokuu 2007 @ 18:11
Seppäskä kysyy perusteita Ewaldsin seuraaviin väitteisiin:

Miehen seksuaalisuuden päämäärä on isäksi tuleminen.

Naisen seksuaalisuuden päämäärä on äidiksi tuleminen.

Kävisikö vaikka sellainen perustelu, että miehen ja naisen harrastaessa seksiä on luonnollisena seurauksena lapsi? Miehelle tämä tarkoittaa isäksi tulemista ja naiselle äidiksi tulemista. Tämän nimittäminen seksuaalisuuden päämääräksi nousee ajatuksesta, että inhimilliset toiminnot ovat päämääräsuuntautunutta toimintaa, ja luonto vaikuttaisi antavan viittauksia siihen suuntaan, että seksuaalisuuden päämäärä on lisääntyminen. Tämän kieltäminen ei ole mitään muuta kuin tosiasioiden kieltämistä.

Kirjoittaja: Anonymous on sunnuntai, 13 toukokuu 2007 @ 23:07
Kolmenkymmenen äänen jälkeen foorumilaisten keski-ikä on about suunnilleen 30 vuotta. Olisiko ehkä aika korjata tuota tytöt ja pojat heittoa?

Kirjoittaja: Antti Valkama on lauantai, 19 toukokuu 2007 @ 19:00
Ei varmaankaan… Kyse lienee asenteesta, ei iästä. “Kunhan olet nähnyt enemmän elämää” tai “kunhan tule tähän ikään” tarkoittavat usein lähes samaa kuin “kunhan opit ajattelemaan samalla tavoin kuin minä”. Se on oman ajattelutavan asettamisesta normiksi. Ne jotka eivät ajattele samoin kuin minä ovat kypsymättömiä, iästä riippumatta. Voin rauhassa katsella heitä ylhäältä päin, hyväntahtoisen säälivästi… Keskusteluunkaan ei tarvitse antautua, sillä kuinka lapsille voi selittää aikuisten asioita? Dialogia ei voi käydä aivan eri ymmärrystasolla olevan kanssa.

Kirjoittaja: Mr on keskiviikko, 21 marraskuu 2007 @ 22:12
Minusta evankelis- luterilaisessa kirkossa saavat äänensä kuuluville vain ja ainoastaan " setalainen ideologia" Yhteys- liikkeen harjoittaman agitaation takia. Mitään muuta tahoa ei haluta kuunnella. Kaikkien toisten perustelut ovat Yhteys-liikkeen jäsenten mielestä väärin ja vanhanaikaista. Silloin ei löydy aitoa mielipiteiden vaihtoa eikä aitoa etsintää vaikean eettisen kysymyksen äärellä. Samalla Yhteys-liike ilmeisesti haluaa ajaa kirkosta ulos fundamentalisteiksi pilkkaamansa uskovaiset. Fundamentalistit ovat mustamaalattu ja heitä mustamaalataan nimenomaan naispappeuden vuoksi. Nyt samalla tavalla halutaan moderni homosuhteiden hyväksyntä naispappeuden hyväksymisen rinnalle esimerkkinä "oikeanlaisesta rakkaudesta “, jota Jumala (?)heidän kauttaan osoittaa lähimmäisilleen. Kaikki muu saa mennä ja samalla vihataan huolellista ja tarkkaa Raamatun tutkimista, jonka edelle tulee yksittäisten pappien " minusta, minun mielestäni” tulkinnat ja käytäntöön sovellutukset. Siunaaminen ei ole siunaamista, vaan sielunhoidollinen toimenpide säälittäville ja sääliä herättävien lesbojen puolesta. Empaattista eikö totta?

En ole koskaan nähnyt keskustelua siitä, mitä hengellisyys voisi olla homoseksuaalille, mitä tarpeita heillä itsellään on, jos he ovat A) liberaaleja B) fundamentalistisesti kirkkoon sitoutuneita.

Nyt keskitytään patriarkaalisten kuvien ja arvojen kumoamiseen. Viis hengellisyydestä. Tässä homoparisuhde tulee kuvaan mukaan. Tärkeintä on parisuhde, seksi ja sen siunaaminen. Kuitenkaan ei huomioida niitä, joilla ei ole parisuhdetta ja jotka elävät yksin, osin yksinäisyydessä. Entä vanhenevat homoseksuaalit? Entä sairaat ja köyhät homoseksuaalit? Entä päihdeongelmaiset homoseksuaalit? Entä henkistä( kiusaaminen) ja fyysistä väkivaltaa kohdanneet homoseksuaalit? Entä kaapissa asuvat homoseksuaalit? Entä maalla ja syrjässä asuvat homoseksuaalit? Entä jupahtavat ja yhteiskunnan huipulla - usein kaapissa- elävät rikkaat homoseksuaalit?

Elän itse yksin ja olen homo. Uskonnollisuus vaikuttaa sillä lailla, että elän ilman seksiä, koska en halua menettää ikuisuusosaani. Sitä voi joku kutsua jumalanpeloksi. Yksin eläminen sinänsä on vaikeata, mitä vanhempi on. Kaikki ongelmat ja elämän vaikeudet pitää kohdata yksin, koska ei ole ketään auttamassa, ei edes sukulaisia. Hengellisiin tilaisuuksiinkin on joskus vaikea mennä itsekseen. On vaikeata matkustaa yksin lomamatkallekin. Yksinäinen homomies herättää usein paheksuntaa ja torjuntaa. Häntä ei siedetä missään. Usein häneen suhtaudutaan omituisena ja hieman vinksahtaneena. Olen nähnyt, että on paljon homomiehiä, jotka sairastuvat mieleltään, koska ympäristö on niin väkivaltainen ja vihamielinen. He eivät jaksa tehdä työtä. He syrjäytyvät.

Ventovieraat saattavat ohi mennessään huutaa aggressiivisesti: “Painu vittuun…että tekis mieli lyödä turpaan!” Minuakin on hakattu ja potkittu pari kertaa. Saa pelätä.

Sitä hakee lohtua ja turvaa uskonnosta ja kirkosta. Yrittää säilyttää järkensä. Yrittää saada sisältöä elämään. Haluaa rukoilla hyvää itselleen ja läheisilleen. Haluaa ymmärtää.
Minäkin haluaisin, että kokisin Jumalan läsnäoloa ja sen, että olen Jumalalle tärkeä, että minullakin olisi tulevaisuus ja toivoa. Haluaisin tulla kuulluksi. On paljon surua. On paljon kärsimystä. On paljon ahdistusta ja toivottomuutta. Silti haluaisin kuulua yhteisöön. Haluaisin jakaa omaa takkaani, omaa osaani, joka on vaikea. Jos itken, itken kovaa osaani, elämääni, ystäviäni. Me halusimme niin paljon rakkautta ja elämää. Me halusimme rakastaa ja tulla rakastetuksi. Siitä ei voi puhua, ei ole paikkaa sille.

Parisuhteen siunaaminen on helpoin ja kevyin tapa kuin hipaisukosketus. Kaikki on hyvin, kun se saadaan hyväksyttyä. Enempää ei tarvita. Onko näin?

Kirjoittaja: Justinos on sunnuntai, 02 joulukuu 2007 @ 14:47
Tärkeä puheenvuoro, kiitos siitä! Luulen, että nämä näkökulmat pääsivät syksyisessä kirkon parisuhdelakiseminaarissa paremmin esille, sekä psykiatrien että Aslanin puheenvuoroissa.