Henkilöseurakunnat pelottavat ja houkuttavat

torstai, 17 tammikuu 2008 @ 21:57
Kirjoittaja: Justinos

Kotimaa uhrasi uusimmassa numerossaan runsaasti sivutilaa henkilöseurakunnille, aiheelle jota ovat käsitelleet syksyn aikana niin Helsingin sanomat kuin piispa Mikko Heikka. Olin viime viikolla Perustan teologisella opintopäivällä työpajassa, jossa pohdittiin myös henkilöseurakunnan luonnetta ja mahdollisuuksia. Ovatko henkilöseurakunnat kirkon tulevaisuuden toivo, vai kenties viimeisin vaihe ennen lopullista hajoamista?

Henkilöseurakunta-ajatuksen taustaa
Vaikka henkilöseurakunta-ajatuksia ovat esittäneet viime aikoina monesta eri suunnasta tulevat kirkolliset tahot, on vaikea saada selvää, mikä henkilöseurakunta tarkkaan ottaen olisi. Selvästikin kyseessä on joukko ihmisiä, joita yhdistää aate tai elämäntapa, joka heijastuu heidän kristillisyydessään. Jos painotetaan kovasti henkilöseurakuntaa parokiaalisen eli paikallisseurakunnan vastakohtana, voisi henkilöseurakunta olla virtuaalinenkin, netissä toimiva. Yleensä puheessa henkilöseurakunnasta oletetaan silti, että henkilöseurakunnalla olisi myös konkreettista toimintaa, esimerkiksi jumalanpalveluksia. Kyseessä olisi silloin laajemmalla alueella toimiva yhteisö, joka kokoaisi ihmisiä yhteisiin tilaisuuksiin: järjestäisi esimerkiksi messuja ja pienryhmiä. Raamattuopistolla yksi esillä ollut idea oli, että Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa voitaisiin käynnistää henkilöseurakuntakokeilu tarjoamalla tilat ja resursseja muutamalle henkilöseurakunnalle. Näin voitaisiin tutkia, synnyttävätkö henkilöseurakunnat kaivattua yhteisöllisyyttä ja sitoutumista.

Jumalanpalvelusyhteisöjä vai henkilöseurakuntia?
Ongelmana ideassa on kuitenkin se, että tällaisia henkilöseurakuntia on jo olemassa. Suurin niistä lienee Tuomasyhteisö. Omia messuja ja muuta toimintaa on pääkaupunkiseudulla myös ainakin Lähetysseuralla, Kansanlähetyksellä, SLEY:llä, OPKOlla ja Verkostoyhteisöllä. Myös seurakuntayhtymän pyörittämät tai hiippakunnalliset työmuodot, kuten kuurojen työ, sateenkaarityö, venäläiset, virolaiset, kiinalaiset ja arabialaiset jumalanpalvelukset voisi hahmottaa omiksi henkilöseurakunnikseen. Analogisesti henkilöseurakuntia ovat myös osin kirkon ulkopuolella toimivien liikkeiden, kuten Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöt. Mikä siis on ero henkilöseurakunnan ja jo olemassaolevien toimintamuotojen välillä?

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa seurakunta on ollut aina varsin itsenäinen perusyksikkö. Seurakunta kutsuu ja palkkaa pappinsa ja muut viranhaltijansa, rakentaa oman kirkon ja päättää itse omista sisäisistä asioistaan. Jos halutaan oikeuttaa puhe henkilöseurakunnista samassa mielessä kuin puhutaan paikallisseurakunnista, pitää myös henkilöseurakunnan olla pääosin näissä asioissa itsenäinen. Henkilöseurakunnan toiminta ei voi olla riippuvainen jonkin toisen seurakunnan kirkkoherran, neuvoston tai yhtymien luottamuselinten vaihtelevasta armollisuudesta. Henkilöseurakunnalla tulisi siis olla oikeus kirkon järjestyksen puitteissa pelkäämättä jonkin ulkopuolisen tahon veto-oikeutta päättää tilankäytöstään ja tapahtumistaan, henkilövalinnoistaan ja taloudestaan. Henkilöseurakunnalla tulisi olla oikeus jäsentensä kirkollisverotulojen käyttöön, jotta se voisi olla toiminnallisesti itsenäinen.

Henkilöseurakunta vaikuttaakin mallilta, jonka toteuttaminen olisi mielekästä ennen kaikkea seurakuntayhtymissä. Usein on väitetty henkilöseurakunnan kaatuvan juuri kirkollisveroon, koska vero kerätään kunnittain. Seurakuntayhtymissä kuitenkin juuri yhtymä on se taho, joka kerää kirkollisverot ja jakaa ne sen jälkeen seurakunnille. Esimerkiksi Helsingin seurakuntayhtymässä tulot jaetaan niin, että jokainen seurakunta saa tietyn perusosan, ja sen lisäksi jäsenmäärään perustuvan summan. Erityisen suuria tai pieniä seurakuntia (Malmi, Kulosaari) kompensoidaan erikseen. Seurakuntayhtymän sisäistä tulonjakoa ei olisi vaikea muuttaa niin, että henkilöseurakunta saisi jäsenmääränsä mukaisen osan resursseista. Myös oikeudet tilojen käyttöön olisivat jaettavissa samoin perustein. Henkilöseurakunta voisi saada tietyillä varausoikeuksilla esimerkiksi kiinteän kiinnityksen johonkin toimipaikkaan, tai oikeuden varata tietyn määrän tiloja ympäri seurakuntayhtymää. On selvää, että henkilöseurakunnalla tulisi olla myös vähintään yksi viranhaltija, eli kirkkoherra (vaikka titteliä ja palkkaa voitaisiin sovitella), ja oma seurakuntaneuvostoa vastaava itsenäinen luottamuselin. Jotta seurakunta olisi elinkelpoinen, sen tulisi voida kattaa toimintansa kustannukset. Siksi seurakunnalla täytyisi olla jokin minimikoko, joka voisi olla esimerkiksi 500-1000 jäsentä. Tämä myös takaisi tietyn pysyvyyden: Seurakuntaa ei voisi perustaa eikä purkaa aivan hetken mielijohteesta.

Hyvää ja pahaa
Henkilöseurakuntien suurin ongelma olisi luultavasti sama kuin niiden suurin rikkaus. Henkilöseurakunnat voisivat todennäköisesti palvella tehokkaasti omia kohderyhmiään ja luoda uusia toimintamuotoja esimerkiksi nuorten aikuisten tavoittamiseksi. Niiden kautta erilaisten järjestöjen resurssit lisääntyisivät ja ne voisivat toteuttaa paremmin visioitaan kristinuskon tulevaisuudesta Suomessa. Toisaalta riidat kirkon resurssien jakamisesta luultavasti kärjistyisivät entisestään. Henkilöseurakunnat saattaisivatkin entisestään kärjistää eroja ja rikkoa kristittyjen välistä yhteyttä, vaikka ne tarjoaisivat mielipidevähemmistöille myös suojapaikkoja. Ne voisivat myös viedä resursseja paikallisseurakunnilta, erityisesti vähentää vapaaehtoisten määrää. Pitäisi myös kysyä, mikä yhdistää henkilöseurakuntia ja rajaa niiden omintakeisuutta: Henkilöseurakuntien yhteys kirkon ja toistensa kanssa ei voi olla vain hallinnollista, vaan sen täytyy olla myös hengellistä. Kirkko ei ole hallinnollinen, vaan hengellinen yhteisö. Piispan viran kaitsentatehtävä saisi varmasti henkilöseurakuntien myötä uusia haasteita. Kenties uusitestamentillinen paikallisseurakuntaperiaate kätkee enemmän viisautta kuin ymmärrämmekään.

Kirjoittaja: de Muerto on lauantai, 19 tammikuu 2008 @ 03:33
Kiitos artikkelista ja mielenkiintoisesta avauksesta. Oletan, että kirjoittaja itse on ehkä paremmin perillä kirkon hallintorakenteen elämästä kuin suurin osa lukijoistaan. Siksi voisinkin kysyä Justinokselta, millaisiksi hän arvioisi tämänkaltaisen seurakuntamallin lobbaajien mahdollisuudet. Onko realistista odottaa, että parokiaalirakenne todella murtuisi? Kirkolliskokousedustajat kuitenkin valitaan juuri ja nimenomaan parokiaaliseurakuntien valtuustojen kautta. Onko edustajilla siinä määrin “oma lehmä ojassa”, että ei löydy poliittista tahtoa tämänkaltaisen uudistuksen tekemiseen? Tiedä sit.

Kirjoittaja: Anonymous on lauantai, 19 tammikuu 2008 @ 04:25
Kiinnostava muuten on toteamus, että varsinaisesti uusitestamentillinen on kuitenkin “parokiaalinen” järjestelmä, eikä esim. henkilöseurakuntajärjestelmä. Vai ymmärsinkö väärin?

Kirjoittaja: kjpuu on lauantai, 19 tammikuu 2008 @ 14:32
Mistä tuo 500-1000 jäsenen minimikoko on peräisin? Mikäli henkilöseurakunnan viralliseksi perustamisedellytykseksi tulisi tuonkokoinen rajoite, niin käytännössä se tarkoittaisi sitä, että vain jo olemassaolevat suuremmat liikkeet (herätysliikkeet, Tuomasyhteisö etc) voisivat sellaisen perustaa. Eli jo olemassaoleva toiminta vain siirrettäisiin toisen tittelin alle. Itse asiassa - kuinkahan monen herätysliikkeenkään omissa messuissa käy noin paljon porukkaa? Ehkä Helsingissä näin voi ollakin, mutta suuressa osassa Suomen kaupunkeja tuollaiset määrät ovat olemassa vain järjestäjien unelmissa. Eli koko homma jäisi helsinkiläisten omaksi huviksi.

Kirjoittaja: Justinos on lauantai, 19 tammikuu 2008 @ 15:11
Mahdollisuuksista: En usko, että tulee lähiaikoina menemään läpi, mutta ajatus on mielenkiintoinen siksi, että sitä on ehdoteltu monesta suunnasta. Itse asiassa äänessä ovat eniten olleet ns. liberaalit, mutta toimintamuoto saattaisi kiinnostaa vaikkapa herätysliikkeitä, joilla on jo jumalanpalvelusyhteisöjä. Jos kirkon tilanne vielä lisää kriisiytyy, ratkaisu voisi mennä läpi, koska se voisi saada tukea useilta suunnilta.

Silvanus ymmärsi oikein kommenttini parokiaalisuudesta. Olikos de Muerto kirjoittanut ensin enemmän kritiikkiä sitä kohtaan, vai huomasinkohan väärin? Kyllähän UT:ssa seurakunnat ovat pääasiassa paikallisia, mikä käy ilmi jo apostolien kirjeiden otsikoista. Voi tietysti olla, että joillakin seuduilla on jossain vaiheessa ollut erikseen juutalainen seurakunta ja pakanakäännynnäisistä muodostunut seurakunta. Kirkon rakenne on kyllä myös sen jälkeen rakentunut paikallisseurakuntajärjestelmän pohjalle. UT: tuntuu kovasti olevan sitä vastaan, että kristityt jakautuvat erilaisiin kokouksiin, joilla ei ole jumalanpalvelusyhteyttä (ja ilman muuta uskon yhteyttä) keskenään.

Artikkelin perusidea oli kysellä, mikä oikein olisi jo nykyisten jumalanpalvelusyhteisöjen ja ehdotetun henkilöseurakunnan ero. Toiminnallinen se ei oikein voi olla, joten sen pitäisi luultavasti jotenkin liittyä henkilöseurakunnan tunnustettuun ja vankempaan asemaan kirkon hallinnossa. Keskeisin lähestymistapa kirjoituksessa ei siis tällä kertaa ollut ekkelsiologinen. Kirkkomme pienimmät paikallisseurakunnat taitavat olla noin 500 jäsenen seurakuntia. En tosin tätä tarkastanut mistään, mutta esim. taannoin lakkautettu Velkuan seurakunta taisi olla noin 300-jäseninen. Kirkon kalenterista saattaisi löytyä, mutta sitä ei ole nyt pöydällä.

Luku 500 on siis vain heitto, joka varmasti tarkentuisi jos asiaa ryhdyttäisiin selvittämään. Kovin paljon pienempi se ei kuitenkaan voisi olla, jos ajateltaisiin, että myös henkilöseurakunnan on hoidettava jotkut perustehtävät. Jo tätä kirjoittaessani itse asiassa ajattelin, että esim. diakonian virkaa ei henkilöseurakunnassa välttämättä pitäisi olla, toisin kuin paikallisseurakunnissa. (Ja siksi henkilöseurakuntienkin pitäisi jotenkin osallistua niihin peruspalveluihin, joita paikallisseurakunnat tarjoavat. Esim. diakonia on usein parasta hoitaa paikallisesti.) Kaikki henkilöseurakuntien jäsenet eivät varmaan kävisi säännöllisesti messuissa, vaan jäsenmäärä olisi varmaan ainakin 2-3 x messuvieraiden määrä. Varmaan erilaiset “järjestöseurakunnat” saisivat tukijäseniä, jotka tukisivat niiden tavoitteita, vaikka eivät olisi mukana kovin aktiivisesti.

Kirjoittaja: de Muerto on lauantai, 19 tammikuu 2008 @ 16:53
Joo, mä kirjoitin ihan pitkänkin kommentin jonka sit jossain vaiheessa onnettomasti poistin enkä saanut enää peruutettua. No, ei voi mitään.

Pääpointtini taisi olla siinä se, että suomessa ei ole enää sellaista asuinpaikkaan perustuvaa yhteisöllisyyttä, mitä aikaisemmin agraariyhteiskunnassa oli. Helppo liikkuvuus, tiedotusvälineet ja vapaa-aika ovat saaneet aikaan sen, että ihmiset muodostavat yhteisönsä enemmänkin harrastusten, ideologioiden, mieltymysten yms. ympärille.

Voidaan puhua paljon kaikkea kaunista siitä, kuinka parokiaalinen seurakunta sulkee sisäänsä kaikki, ja kuinka ihmisryhmät eivät saisi gettoutua omiksi joukkioikseen yms. Kuitenkin minusta tuntuu että olisi realismia myöntää se, etteivät välttämättä kaikki enää käy siinä “omassa kirkossaan” vain sen tähden että se sattuu olemaan lähin.

Jos Uusitestamentillinen malli esittää, että samalla alueella elävillä pitäisi olla sama jumalanpalvelus, niin miten hyvin se toteutuu sitten kuitenkaan Helsingissä? Ystävillä saattaa olla vain kymmenen minuutin kävelymatka toisen luota toisen luo, mutta silti he kuuluvat eri seurakuntiin. Isoissa kaupungeissa tällaista kaunista ideaa “yksi seurakunta per alue” ei yksinkertaisesti voi olla, koska väkeä on liikaa. Ei kaikkia helsinkiläisiä voi tunkea yhteen seurakuntaan. Sitten kysymys enää on, onko mielekästä tehdä yhden kaupungin sisään parokiaalinen jako, jossa pitkänsillan toisessa päässä asuva Liisa “joutuu” kuulumaan Tuomiokirkkoseurakuntaan siinä missä sillan toisessa päässä asuva Pirkko “joutuu” Kallion seurakuntaan? Parokiaalisuus tuntuu järkevämmältä syrjäseuduilla, missä oikeasti seurakuntien välillä on matkaa mailitolkulla. Isommissa kaupungeissa se on aika keinotekoista.

Taas amerikka minussa puhuu: täällä Fort Waynessa on varmaan pari tusinaa luterilaisia (siis LCMS, siihen vielä sit ELCA päälle) seurakuntia, kaikki hyvässä sovussa keskenään. Seurakunnan valitseminen on kuitenkin täysin ihmisen oma valinta: saa mennä sinne missä hyvältä tuntuu.

Kirjoittaja: Anonymous on sunnuntai, 20 tammikuu 2008 @ 13:22
Eikö tällaisessa ole vaara että muodostuu karismaattisen johtajan vetämiä pikku kuppikuntia tai sisäpiirejä, joiden sisällä sitten erilaiset faktiot tappelevat keskenään ja harjoittavat henkistä väkivaltaa? Eikö väärinkäytösten ja vallankäytön vaara ole tällaisissa pienissä yhteisöissä suurempi? Kommenttini perustuvat kokemukseen pienistä ryhmittymistä yleensä - sekä uskonnollisista että ei-uskonnollista - mitä pienempi ryhmä ja mitä eristäytyneempi se on, sitä enemmän näitä ilmiöitä ilmaantuu. Amerikka on tupaten täynnä pieniä ryhmiä jotka kutsuvat itseään milloin miksikin - Se Ainoa ja Oikea ja Todellinen (katolinen, ortodoksinen, mikä-lie) Apostolinen Kirkko, jos ovat konservatiisivisia, ja jotain tyyliin Universaali Rakkaus jos ovat liberaaleja. Alkaa näitä olla jo Suomessakin joka niemessä ja notkelmassa.

Henkilöseurakunnalla voidaan kätevästi räätälöidä itselle sellainen usko jonka haluaa - on semmoiset ja semmoiset liturgiat, vaatteet ja aatteet, ja toisinajattelijat voivat mennä jonnekin muualle.

Minua tällainen kehitys suoraan sanoen pelottaa.

Kirjoittaja: Anonymous on sunnuntai, 20 tammikuu 2008 @ 13:32
De Muerto, olen itse asunut pitkään Amerikassa. Siellä tämä toimii koska uskonnollisen suvaitsevaisuuden on hyvin syvällä kulttuurissa. Amerikkalaisethan eivät usein osaa tehdä eroa eri protestanttisten kirkkokuntien välillä ja saattavat saumattomasti vaihtaa metodeista presbyteereihin ja sieltä luterilaisiin sen perusteella minkälainen pastori on ja minkälaista porukkaa seurakunnassa on. Mutta Amerikassa uskonto on myös yleisesti hyväksytty sosiaalinen verkosto jossa käydään tutustumassa ihmisiin, viedään lapset pyhäkouluun ja koripallokerhoon jne. On aivan normaalia käydä kirkossa ja puhua uskonnosta ja rukoilemisesta. Usko on niin tavallista (paitsi ehkä joissain isoissa itävaltion kaupungeissa kuten Bostonissa) että uskovaiset eivät erotu omaksi ryhmäkseen. Ihmiset muuttavat paljon ja kirkoissa porukka vaihtuu koko ajan.

Eurooppa on maallistunut sen verran että kirkossa on sunnuntaisin tietty porukka, ja kuppikuntien väliset erot voivat olla hyvinkin tulehtuneet ja riitaisat. Täällä en usko Amerikan mallin toimivan. Täällä pelkään että syntyy pieniä omavanhurskauden vallassa olevia pikkuseurakuntia jonne ulkopuolisella ei ole asiaa. Olen nähnyt jo varoittavia esimerkkejä tällaisesta, varsinkin jos ryhmän koko on alle sata. Tuhansiin nousevissa organisaatioissa en näe vastaavanlaista ongelmaa.

Kirjoittaja: de Muerto on sunnuntai, 20 tammikuu 2008 @ 21:00
Vaara henkiseen väkivaltaan tietenkin on olemassa, mutta sitä ei ehkä voi ehkäistä henkilöseurakuntamalli kieltämällä. Tavallaan jopa henkilöseurakuntamalli voisi lieventää tätä vaaraa. Ainakin osa ihmisistä viehättyy lahkoista niiden perheenomaisen, rakastavan ja läheisen ilmapiirin tähden. (näin siiis ennenkuin yhteisön väkivaltaisuus paljastuu) Luterilaiset henkilöseurakunnat voisivat parhaimmillaan onnistua tarjoamaan saman kokemuksen, mutta paljon turvallisemmassa muodossa.

Oma kysymyksensä on, millaista kaitsentaa tällaisille seurakunnille järjestettäisiin. Niiden tulisi varmaankin olla sen piispan alaisia, jonka hiippakunnan alueella ne toimivat. Tässä vaadittaisiin piispoilta aika paljon taitoa näinkin erilaisten yhteisöjen kaitsemisessa.

Kirjoittaja: Blixt on torstai, 24 tammikuu 2008 @ 00:18

Justinos puhuu sellaisesta henkilöseurakuntamallista, joka ei ole ajankohtainen eikä mahdollinen.

Nykyisen lain puitteissa henkilöseurakunnan voi muodostaa joko kielellisin tai jumalanpalvelusjärjestykseen liittyvin perustein. Molemmissa tapauksissa siihen voi liittyä asuinpaikasta riippumatta. Ei ole mitään merkkejä siitä, että näitä perusteita haluttaisiin/aiottaisiin muuttaa.

Henkilöseurakuntia on tällä hetkellä kaksi: Deutsche Gemeinde (kielellinen peruste) ja Olaus Petri församling (jumalanpalvelusjärjestys Ruotsin kirkon mukainen). Reaalisesti mahdollisia uusia henkilöseurakuntia olisivat venäjänkielinen seurakunta (kielellinen peruste) ja erilaiset jumalanpalvelusyhteisöt. Henkilöseurakunnan muodostamisen perusteena voisi ehkä niukin naukin olla myös sellainen jumalanpalvelusjärjestys, jossa ehtoollisen asettaa aina mies.

Oppiperustan on kuitenkin aina oltava sama kuin muuallakin Suomen ev.-lut. kirkossa ja kirkkolakia on noudatettava. Henkilöseurakunta ei voisi siten kirjoittaa omaa oppiaan eikä esim. vaatia kaikkia jäseniään tunnustamaan naispapin jakamaa sakramenttia pätemättömäksi, pitämään kielilläpuhumista henkikasteen merkkinä tai uskomaan tuhatvuotiseen valtakuntaan.

Jos jumalanpalvelusjärjestyksen perusteella muodostetaan henkilöseurakuntia, niiden pitäisi käsittääkseni ainakin aluksi olla valtakunnallisia. Mahdollisesti sitten, kun ne ylittäisivät kohtuullisen yksittäisen seurakunnan koon (esim. 75 000 jäsentä), ne voitaisiin alueellisesti jakaa. Tämä edellyttäisi sitten säädösmuutoksia.

Olen itse heittänyt ajatuksen, että arkkipiispan nykyinen pienoishiippakunta voitaisiin lopettaa ja arkkipiispalle antaa hiippakunnaksi henkilöseurakunnat. Päästäisiin samalla eroon arkkipiispan istuimen pakkositomisesta Turkuun. :slight_smile:

Henkilöseurakuntia koskeva aloite tehtiin kirkolliskokouksessa, ellei muistini petä, jo vuonna 1992 tai 1993. Silloin se jätettiin raukeamaan, koska neuvottelut väestörekisteristä olivat valtion ja kirkon välillä kesken ja sen toteuttaminen siinä tilanteessa olisi ollut melko mahdotonta. Nyt se varmaan voitaisiin kyllä teknisesti järjestää.

Kirjoittaja: Justinos on torstai, 24 tammikuu 2008 @ 11:17
Tottahan toki kirkkolakia pitäisi ehdotetun kaltaisen henkilöseurakunnan luomiseksi muuttaa. Tarkoitus artikkelissa olisi pohtia, minkälaisia nyt keskustelussa (mm. Kotimaa-lehti) olleet henkilöseurakunnat voisivat olla, ja mitä nyt jo olemassaolevilta jumalanpalvelusyhteisöiltä puuttuu, jotta niitä voitaisiin kutsua henkilöseurakunniksi. Itsekään en usko, että tällaisten henkilöseurakuntien luominen menisi kirkolliskokouksessa kovin nopeasti läpi, mutta esim. kahden kirkolliskokouksen toimikauden jälkeen tilanne voi olla jo hyvin erilainen. Keskustelussa asia silti jo on.

Minusta valtakunnalliset henkilöseurakunnat ovat huono ajatus, sillä seurakunnan perustoiminta on jumalanpalvelus. Seurakunnalla pitää kirkkolain mukaan olla pääkirkko. Tämän lisäksi tulevat toimitukset, joista pitäisi ensisijaisesti vastata oman seurakunnan papin. Nämä ovat väkisinkin jollain tavoin paikallisia. Jos henkilöseurakunnalta puuttuisivat tällaiset rakenteet, ei toiminnan kannalta olisi minusta oikeutettua puhua seurakunnasta, vaan jonkinlaisesta yhdistyksestä. En näe, mitä mieltä olisi luoda seurakuntia, jotka eivät pystyisi hoitamaan seurakunnan perustehtäviä. Siksi esim. yhtymän, enimmillään hiippakunnan sisäiset henkilöseurakunnat olisivat minusta mielekkäämpi tie, jos ajatusta henkilöseurakunnista ryhdytään toteuttamaan.

Kirjoittaja: Snafu on lauantai, 26 tammikuu 2008 @ 15:25
Jos lisätään vähän realismia tähän, niin täytyy ottaa huomioon, kuinka suuri osa nykyöön kirkon jäsenistä ylipäänsä käy kirkossa. En nimittäin usko, että mitenkään muutoin kuin juuri tämä messu-uskollinen joukko vapaaehtoisesti liikkeelle saamalla mitään henkilöseurakunnan vapaaehtoisuus-ideaa vastaavaa syntyy. Jos ehkä 2 % 4500000:sta jäsenestä käy messussa, tarkoittaa se 90 000 ihmistä. Ja jos tämä vielä jaetaan vaikka n. 500 seurakunnan kesken(luvut eivät tarkkoja, mutta suuruusluokka on sinnepäin), saadaan yhteen seurakuntaan keskimäärin 180 henkilöä per messu. Tämän jälkeen täytyy lopuksi sitten todeta, että vanhempi eläkeläisväki ei varmaan kaikkein innokkaimmin lähde henkilöseurakuntaa toteuttamaan vaan pysyy , joten nuorempien, työikäisten tulee ottaa tästä vastuu. Eli vastuunkantajien joukko pienenee entisestään.

Yritän tässä vain omalla muutaman vuoden kokemuksellani sanoa, että ihan ruohonjuuritasolla homma ei todellakaan ole mikään helppo aloittaa tyhjästä. Jos tuomiokapituleissa tai kirkolliskokouksessa tähän asiaan ryhdytään, niin ei kannata keksiä pyörää uudestaan, vaan ottaa nöyrästi mallia herätysliikkeiden ja järjestöjen jo ihan onnistuneista ratkaisuista. Mitenkään muuten kuin alhaalta, vapaaehtoisuudesta käsin ei mitään tapahdu, tai ainakaan ei ole tähän mennessä tapahtunut. Tässä mielessä suhtaudun myös erittäin kriittisesti mihinkään lukumäärärajaan henkilöseurakuntaa perustettaessa. Jos muut ehdot täyttyvät(tunnustuksessa pysyminen, papin palkan maksu, tilojen vuokrat jne.), lukumäärärajoite on mielestäni turha. Englannin luterilainen kirkkohan syntyi viiden brittileipurin ja yhden amerikkalaisen papin voimalla!

Kiitokset Justinokselle kuitenkin tärkeän asian esille nostamisesta ja asiallisesta käsittelystä. Hyvähyvä! Vielä noista eri viroista. Sikäli kuin kyse ei ole erityisestä virasta, eikö olisi aivan perusteltua, että seurakunta kokonaisuutena hoitaa noita virkoja “Kristuksen käsinä ja jalkoina” omassa arjessaan? Mahdollisesti myös virkanimikkeitä voitaisiin jakaa, mutta palkanmaksuhan ei ole mikään ehto tälle.

Kirjoittaja: Snafu on lauantai, 26 tammikuu 2008 @ 15:31
Voiko näitä kommentteja muuten muokata mitenkään? Olisin korjannut vain näppivirheitä. Tarkoitus oli sanoa, että eläkeläisväki pysyy varmasti mielellään siinä, mihin on tottunut… Ja piti vielä kehua, että hyvää keskustelua on ollut, arvokkaita näkökulmia. Justinokselta tosin pyytäisin vielä lisäselvistystä tuohon parokiaalmalliin, että pidätkö kyseistä mallia jotenkin ohjeellisena vai vain hyvänä järjestyksenä? Miten suhtaudut siihen, jos samalla suurkapunkialuella on useampi seurakunta, vaikka saman kadun toisella puolen, jotka ovat kirkollisessa yhteydessä toisiinsa?

Kirjoittaja: tasanko on lauantai, 26 tammikuu 2008 @ 19:22

Kannattaisi ehkä ratkaista myös se ero, joka on nyt seurakuntalaisten kohtelussa. Kirkko on hyvin tyly kaikenlaisissa jumalanpalvelusta koskevissa asioissa, joskin Tuomas-messut ovat saaneet joillain paikkakunnilla jalansijaa ikärakenteensa ja laajuutensa vuoksi. Vastaavasti kirkko on erittäin joustava henkilö- ja perhekohtaisissa asioissa. Hautajaisiin saa kyllä valita pappeja, ja puheetkin voivat olla vainajan mielen mukaisia, myös ei-jumalauskoisia. Henkilöseurakuntia on toivomassa paljon nuorta väkeä, jota kirkon kommunikointitapa ei tavoita. He kokevat olonsa vain yksinkertaisesti tukalaksi ja haluavat pois. Yleensä puhutaan korkeakirkollisuudesta ja pappikeskeisyydestä, mutta se ei ehkä sittenkään ole perimmäinen syy. Aivan varmasti perinteisen jumalanpalveluselämän sitkeä kiinnittyminen “epäuskontoon” ajaa keski-ikäisiä ja nuoria muihin suuntiin. Kommunikointitapa ei ole uskottava, ei ainakaan niille, jotka ovat saaneet vaikutteita eloisammasta tyylistä (radio Dei, Nokia Missio ym.)He sanovat huomaavansa, miten farisealaisuuden savu verhoaa kirkkokansan. Vanhemmat ihmiset kertovatkin aivan estottomasti ja rehellisesti, että he käyvät kirkossa tavan vuoksi. Moni toivoo tapaavansa jonkun ihmisen. Näistä syistä henkilöseurakunnilta odotetaan muutosta, mutta ei tietenkään ole varmaa, löytyykö sitä loppujen lopuksi.

Kirjoittaja: de Muerto on keskiviikko, 30 tammikuu 2008 @ 04:09
Uusi Tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela ottaa pääkirjoituksessaan kantaa henkilöseurakuntamalliin, ilmeisestikin sen puolesta. http://www.uusitie.com/fin/etusivu/?id=20&selNews=870

Kirjoittaja: Nabi on tiistai, 27 tammikuu 2009 @ 16:32
Viimeinen kommentti ennen taukoa tästä Foorumista :

Juu minusta tässä on suurimpana se pelko että uskovat ev.luterilaiset järjestätyvät yhden lipun alle -siis Piispojen puolelta -eli mahdolliseti suurin pelko on Kirkko hajoaa … mutta minusta Norjassa on tämäntyylinen ev.lut kirkko ja se toimii ja elää hyvin , Vaimoni elmässä on ollut nyt tällä paikkakunnalla 3 erl srk:ta ja omasta mielsetäni suurin onelma on se että -ei minkäänlaista kontaktia uskovaan kristittyy srk taholta -tähän tulisi hyvä muutos -srk:n paimen tuntisi lampaitaan -kun nyt ne ovat massoja ja massoja - minusta Ev.lut kirkon voi pelastaa juuri Henkilöseurakunnat siis sen mitä on tunnustsukirjoiossa ja Raamatussa kirjoitettu mitä on luterilaisuus.

Maallistumisen ja liberalismin -vastalääke henkilöstö seurakunnat